Kulunut vuosi on ollut koronan vuoksi poikkeuksellinen - luonnollisesti se on tuonut paljon lisää epävarmuustekijöitä myös urheilurintamalle: enää ei voi olla varma siitä, että pystytäänkö urheilutapahtumia järjestämään suunnitellusti tai onko matkustaminen ulkomaille kisoihin ylipäätään enää mahdollista? Joskus se on pienestä kiinni, kuten tänä vuonna. Tässä long story (not so) short: Road to Vantaa.
Uusi treenikausi pyörähti vuosi sitten käyntiin vasta marraskuussa. Koulussa piisasi kiirettä, ja SM-maratonin jälkeinen ylimenokausi oli venynyt useamman viikon mittaiseksi "löhöilyksi". Näillä aamuilla uusi liekki on aina kaivettava vuosi vuodelta syvemmältä. Ilman sisäistä paloa tavoitteellisesta harjoittelusta ei tällä tasolla tule mitään: väkisin puurtaminen muiden iloksi käy äkkiä liian raskaaksi, ja siinä vaiheessa on yleensä parempi laittaa tossut naulaan. Treenit alkoivat kuitenkin jälleen valmentaja-Anteron ohjelmilla maittaa. Talvi Riiassa oli poikkeuksellisen hyvä juoksijalle: lunta ei ollut kuin parina päivänä eikä nastalenkkareita tarvinnut kaapista kaivaa. Juoksumäärät alkoivat olla samalla tasolla kuin parhaimmillaan vuosina 2014 ja 2015. Avaintreeneinä toimivat vanhat tutut: viikottainen pitkä lenkki mäkisessä maastossa (aina 30+ km), riitävän kevyet puolimaratonvauhtiset tonnit ja maratonvauhtiset 2000m:n vedot 1 min palautuksella - erona edellisiin vuosiin, että pitkä lenkki oli vauhdiltaan useimmiten reipas ja toistomäärät vedoissa hieman aiempaa suuremmat.
Huhtikuun SM-puolimaratonia varten kunto oli jo varsin lupaava, mutta koronatapausten räjähdettyä kasvuun kisa jouduttiin harmittavasti perumaan. Samalla tuli äkkilähtö Latviasta Suomeen, kun yliopistomme siirtyi etäopetukseen ja matkustusyhteydet maiden välillä katkaistiin. Päädyin tällöin aloittamaan lääkärin työt etäopintojen ohessa, mikä osoittautui varsin raskaaksi yhdistelmäksi. Kevyt treenaaminen keskittyi lähinnä viikonloppuihin, kun palautumiselle ei jäänyt muuten juuri aikaa. Heinäkuussa lukukauden päätyttyä tilanne helpottui merkittävästi: töiden ohessa askel oli luonnollisesti raskas, mutta treenit alkoivat purra. Kaikeksi onneksi Kalevan Kisat osuivat tänä vuonna vasta elokuulle, joten kunto ehti hyvin nousta siellä odottavaan ratakymppiin mennessä. Vapaapäivänä askel Turussa oli heti astetta terävämpi. Kisa sujui odotuksiin nähden reilusti yläkanttiin. Loppuaikani 30:45 oli paras 5 vuoteen ja paras koskaan juoksemani aika Suomen maaperällä. Kalevan Kisojen jälkeen noudatin suunnilleen samaa ohjelmaa, mitä vuosi sitten: ennätyskulku Kuukan Hölkässä Uuraisilla ja Konttihölkässä Saarijärvellä kielivät siitä, että Kalevalaisten tulos ei ollut sattumaa. Syyskuussa alkoi olla jo huhtikuun vire päällä, joten haussa oli sopiva maantiekymppi. Jyväskylässä Finlandia Marathonilla oli tänä vuonna tarjolla maratonin ja puolikkaan lisäksi vain varttimaraton, mutta järjestäjät onneksi lupautuivat mittaamaan reitille virallisen kympin väliaikapisteen. Jalkaan solmin ensimmäistä kertaa Niken vieterikengät, joiden olin jo muutamissa treeneissä todennut tuovan merkittävää lisävauhtia askeleeseen. Puolimatkan väliajalla 15:16 jopa 31 minuutin alitus olisi ollut mahdollinen, mutta varsin navakka vastatuuli söi loppumatkasta vauhtia n. 10 s/km. Kympin väliaika 31:19 oli silti alle aiemman ennätykseni.
Syyskuussa koronatilanne alkoi nopeasti pahentua meillä ja maailmalla. Tästä alkoi itse asiassa koko maratonharjoittelun piinaavin vaihe: ennenkokematon epätietoisuus siitä, että pääsisikö kisoja laisinkaan juoksemaan. Ennen SM-maratonia ja paluuta Riikaan edessä oli vielä SM-maastot Kurikassa. Jännityksellä seurasin 14 vrk:n ilmaantuvuuden kehittymistä Suomessa. Latvia päivittää uudet matkustusrajoitukset aina kerran viikossa perjantaisin. Mikäli ilmaantuvuus ylittäisi 16/100,000, edessä olisi parin viikon karanteeni Latvian päässä. Tästä puolestaan koituisi itselleni suuria vaikeuksia opintojen uudelleenjärjestämiseksi. Kuinka ollakaan, lukema oli 16,1, eli edessä oli ennenaikainen paluu Riikaan ja osallistuminen SM-maastoihin jäi valtakunnallisesti vain noin muutaman kymmenen tartunnan päähän. Tämän jälkeen karanteenirajaa nostettiin ensiksi 25:een, ja lopulta Latvian koronatilanteen edetessä täsmälleen Suomen tahtia raja nostettiin SM-maratonin aattona 40:een, eli kuin ihmeen kaupalla pääsin lentämään Helsinkiin vielä kisojen vastaisena yönä. Varasuunnitelmana minulla olisi ollut juosta samana viikonloppuna Riga Marathon, joka oli jo kerran jouduttu siirtämään koronan takia toukokuulta. Tilanteet Latvian paikallispolitiikassa muuttuivat kuitenkin epätodellisen nopeasti, ja lopulta koko tapahtuma päädyttiin perumaan viime hetkellä. Nyt tähdet olivat kohdillaan: pahimmassa tapauksessa käteen olisi jäänyt luu sekä Riiasta että Vantaalta.
Nummela ja Sandler |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti