sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Urheilua koronakesän varjossa - Road to Vantaa



Kulunut vuosi on ollut koronan vuoksi poikkeuksellinen - luonnollisesti se on tuonut paljon lisää epävarmuustekijöitä myös urheilurintamalle: enää ei voi olla varma siitä, että pystytäänkö urheilutapahtumia järjestämään suunnitellusti tai onko matkustaminen ulkomaille kisoihin ylipäätään enää mahdollista? Joskus se on pienestä kiinni, kuten tänä vuonna. Tässä long story (not so) short: Road to Vantaa.

Uusi treenikausi pyörähti vuosi sitten käyntiin vasta marraskuussa. Koulussa piisasi kiirettä, ja SM-maratonin jälkeinen ylimenokausi oli venynyt useamman viikon mittaiseksi "löhöilyksi". Näillä aamuilla uusi liekki on aina kaivettava vuosi vuodelta syvemmältä. Ilman sisäistä paloa tavoitteellisesta harjoittelusta ei tällä tasolla tule mitään: väkisin puurtaminen muiden iloksi käy äkkiä liian raskaaksi, ja siinä vaiheessa on yleensä parempi laittaa tossut naulaan. Treenit alkoivat kuitenkin jälleen valmentaja-Anteron ohjelmilla maittaa. Talvi Riiassa oli poikkeuksellisen hyvä juoksijalle: lunta ei ollut kuin parina päivänä eikä nastalenkkareita tarvinnut kaapista kaivaa. Juoksumäärät alkoivat olla samalla tasolla kuin parhaimmillaan vuosina 2014 ja 2015. Avaintreeneinä toimivat vanhat tutut: viikottainen pitkä lenkki mäkisessä maastossa (aina 30+ km), riitävän kevyet puolimaratonvauhtiset tonnit ja maratonvauhtiset 2000m:n vedot 1 min palautuksella - erona edellisiin vuosiin, että pitkä lenkki oli vauhdiltaan useimmiten reipas ja toistomäärät vedoissa hieman aiempaa suuremmat. 

Huhtikuun SM-puolimaratonia varten kunto oli jo varsin lupaava, mutta koronatapausten räjähdettyä kasvuun kisa jouduttiin harmittavasti perumaan. Samalla tuli äkkilähtö Latviasta Suomeen, kun yliopistomme siirtyi etäopetukseen ja matkustusyhteydet maiden välillä katkaistiin. Päädyin tällöin aloittamaan lääkärin työt etäopintojen ohessa, mikä osoittautui varsin raskaaksi yhdistelmäksi. Kevyt treenaaminen keskittyi lähinnä viikonloppuihin, kun palautumiselle ei jäänyt muuten juuri aikaa. Heinäkuussa lukukauden päätyttyä tilanne helpottui merkittävästi: töiden ohessa askel oli luonnollisesti raskas, mutta treenit alkoivat purra. Kaikeksi onneksi Kalevan Kisat osuivat tänä vuonna vasta elokuulle, joten kunto ehti hyvin nousta siellä odottavaan ratakymppiin mennessä. Vapaapäivänä askel Turussa oli heti astetta terävämpi. Kisa sujui odotuksiin nähden reilusti yläkanttiin. Loppuaikani 30:45 oli paras 5 vuoteen ja paras koskaan juoksemani aika Suomen maaperällä. Kalevan Kisojen jälkeen noudatin suunnilleen samaa ohjelmaa, mitä vuosi sitten: ennätyskulku Kuukan Hölkässä Uuraisilla ja Konttihölkässä Saarijärvellä kielivät siitä, että Kalevalaisten tulos ei ollut sattumaa. Syyskuussa alkoi olla jo huhtikuun vire päällä, joten haussa oli sopiva maantiekymppi. Jyväskylässä Finlandia Marathonilla oli tänä vuonna tarjolla maratonin ja puolikkaan lisäksi vain varttimaraton, mutta järjestäjät onneksi lupautuivat mittaamaan reitille virallisen kympin väliaikapisteen. Jalkaan solmin ensimmäistä kertaa Niken vieterikengät, joiden olin jo muutamissa treeneissä todennut tuovan merkittävää lisävauhtia askeleeseen. Puolimatkan väliajalla 15:16 jopa 31 minuutin alitus olisi ollut mahdollinen, mutta varsin navakka vastatuuli söi loppumatkasta vauhtia n. 10 s/km. Kympin väliaika 31:19 oli silti alle aiemman ennätykseni. 

Syyskuussa koronatilanne alkoi nopeasti pahentua meillä ja maailmalla. Tästä alkoi itse asiassa koko maratonharjoittelun piinaavin vaihe: ennenkokematon epätietoisuus siitä, että pääsisikö kisoja laisinkaan juoksemaan. Ennen SM-maratonia ja paluuta Riikaan edessä oli vielä SM-maastot Kurikassa. Jännityksellä seurasin 14 vrk:n ilmaantuvuuden kehittymistä Suomessa. Latvia päivittää uudet matkustusrajoitukset aina kerran viikossa perjantaisin. Mikäli ilmaantuvuus ylittäisi 16/100,000, edessä olisi parin viikon karanteeni Latvian päässä. Tästä puolestaan koituisi itselleni suuria vaikeuksia opintojen uudelleenjärjestämiseksi. Kuinka ollakaan, lukema oli 16,1, eli edessä oli ennenaikainen paluu Riikaan ja osallistuminen SM-maastoihin jäi valtakunnallisesti vain noin muutaman kymmenen tartunnan päähän. Tämän jälkeen karanteenirajaa nostettiin ensiksi 25:een, ja lopulta Latvian koronatilanteen edetessä täsmälleen Suomen tahtia raja nostettiin SM-maratonin aattona 40:een, eli kuin ihmeen kaupalla pääsin lentämään Helsinkiin vielä kisojen vastaisena yönä. Varasuunnitelmana minulla olisi ollut juosta samana viikonloppuna Riga Marathon, joka oli jo kerran jouduttu siirtämään koronan takia toukokuulta. Tilanteet Latvian paikallispolitiikassa muuttuivat kuitenkin epätodellisen nopeasti, ja lopulta koko tapahtuma päädyttiin perumaan viime hetkellä. Nyt tähdet olivat kohdillaan: pahimmassa tapauksessa käteen olisi jäänyt luu sekä Riiasta että Vantaalta. 

Nummela ja Sandler
Yöllä klo 01 kömmin majapaikkaamme Vantaalla, jossa Miika oli jo vastassa. Montaa silmäystä en ehtinyt ennen aamun sarastamista torkahtaa, sen verran vaiherikas päivä oli takana ja kisajännitys jo päällänsä. Lisätykytyksiä aamulla aiheutti majapaikkamme kokin nukkuminen pommiin. Hyvästä tankkauksesta huolimatta aamiaista on välttämätön syödä, mielellään ajoissa n. 3-4h ennen starttia. Ei auttanut muu kuin lähteä autolla etsimään purtavaa toisesta hotellista. Sitten takaisin majapaikkaan ja kiireen vilkkaa perinteiset maratonin esivalmistelut: juottopullojen täyttö ja merkkaus oikeille kilometripylväille. Päälle lyhyt nihkeäntuntuinen verkka ja siirtyminen starttiviivalle täydessä keskittyneisyydessä. Ennakoin, että mestaruus saattaisi kiinnostaa niin sub-2:18-PB:n omaavaa Aki Nummelaa kuin tasaisesti joka vuosi kehittynyttä Björn Sandleria. Muutenkin ilmoittautuneita oli ilahduttavan paljon, mm. kymmenkunta alle 2:30-miestä, siitäkin huolimatta, että juoksijoita jakaantui tänä vuonna poikkeuksellisesti kahdelle eri matkalle. Keli muutoin sateisen viikon lomassa muuttui parahiksi lauantaille erinomaiseksi: 13 astetta ja aurinkoista, eikä tuulesta ollut liiemmin haittaa. Startin tapahduttua siirryin heti kärkeen taakseni vilkuilematta. En yleensä ikinä seuraa vauhtia kellosta vaan vedän tunteella; näin matka taittuu nopeammin eikä heterogeenisen reitin hitaammilla pätkillä vahingossa sorru yliyrittämiseen, vaikka välillä napsahtaisikin hitaampi kilsa. Ensimmäisen neljänneksen täyttyminen peräti 3:15/km-vauhdilla hieman yllätti, mutta kulku oli sen verran helppoa, että uskalsin vain antaa mennä. Puolikas tuli yhä erinomaisella

fiiliksellä ajassa 68:44; tässä vaiheessa haaveena ollut 2:20-alitus alkoi ilman haveria näyttää todennäköiseltä. Vieterikengät veivät askelta lennokkaasti tasaisilla suorilla ja ylämäkeen, mutta profiililtaan kengät ovat kuitenkin sen verran kiikkerät, että verrattain mutkaisella ja kapealla reitillä täytyi pitää varansa, että pysyi reitillä. Kolmannella kierroksella myös pujoteltavien kierroksella ohitettavien juoksijoiden määrä alkoi merkittävästi lisääntyä, mikä omaan väsymykseen yhdistettynä voi aina olla pieni riskitilanne. Edessä reittiä näyttänyt moottoripyörä teki kuitenkin varsin hyvää työtä. Viimeisen kilometrin alkaessa vilkaisin kelloa, eikä haamurajan alitus ollutkaan enää niin varmaa. Viimeisellä ylikulkusillalla tasan 200 metriä ennen maalia näin onneksi Rahkosen Jukan karjumassa, että "nyt kaikki peliin niin menee vielä alle 2:20!" Vilkaisin kelloa, joka näytti 40 sekuntia armonaikaa. Päätin ohjeesta laittaa kaiken peliin ja alamäkivoittoinen loppusuora tuli kuin tulikin itkuraastolla 30 sekunnissa. Se oli siinä! Suomen mestaruus ja bonuksena uusi ennätys 2:19.49. Hopeaa Björn Sandlerille uudella PB:llä 2:22.01 ja Aki Nummelalle pronssia, 2:26.41. Mestaruus oli jo viides, mutta kuten aiemminkin todettua, ne kaikki ovat olleet ainutlaatuisia matkoja omine haasteineen. Kiitos jälleen huollolle, joka vuodesta toiseen on taannut menestyksen (Antero, Teemu, Tepa, Jaakko ja Soile). Kiitos myös seuralleni Jyväskylän Kenttäurheilijoille kaikesta saadusta tuesta. JKU on ansaitusti Suomen paras yleisurheiluseura myös tänä vuonna voittaen Kalevan Maljan jo kuudennen kerran.
Maraton on parasta! 

Valmentajani vuodesta 2003, Antero Liukkonen
TULOKSET





keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

9/12

Jälleen on yksi lukukausi onnellisesti ohi ja 3/4 opinnoista kasassa. Koronan myötä 9-semmasta muodostui hieman erilainen, mitä etukäteen olin osannut odottaa. 

Alun perin suunnitelmana oli tutustua pääsiäislomalla tulevan kandikesän tk-vuodeosastotyöhön, kun olin ehtinyt saada kandiluvat taskuun juuri parahiksi tätä ennen. Kevään kursseista ehdin suorittaa normaalisti vain neurologian sekä lastentautien 2-kurssin, kunnes pandemia iski lopulta myös Latviaan. Edessä oli pienellä varoitusajalla siirtyminen lähiopetuksesta etäopetukseen, ja matkustaminen viimeisellä mahdollisella lennolla koti-Suomeen. Tämän myötä parin viikon tutustumisjakso tk:ssa venyi lopulta 2,5 kuukauden mittaiseksi työputkeksi. Tähän ryhtyessä oli tietysti odotettavissa, että kaikki illat työpäivien jälkeen tulisivat täyttymään kouluhommista. Urheilullisesti korona-kevät oli iso takaisku, sillä alkuvuoden harjoittelu oli ollut parasta viiteen vuoteen. Kaikkien juoksukilpailujen peruunnuttua töiden ja opiskeluiden yhdistelmä treenien kustannuksella sopi kuitenkin hyvin ohjelmaan. Kevät menikin sitten pienoisessa sumussa valtavan määrän kanssa kursseja: yksi toisensa perään menivät neurokirurgia, keuhkotaudit, lasten kirurgia, infektiotautien 2-kurssi, anestesiologia, lasten infektiotaudit, epidemiologia ja tilastotieteen kurssi. Lopun exam-urakkaa helpotti lukulomalle jääminen hyvissä ajoin ennen juhannusta, joten tästäkin semmasta selvittiin lopulta kunnialla.

Kokonaisuutena koronakevät jäi kokemuksena plussan puolelle, vaikka vastaavaa urakkaa ei ole eteen tullut 2-vuoden kurimuksen jälkeen. Kevään ja kesän työt tarjoavat kuitenkin juuri sitä kullanarvoista käytännönkokemusta, joka etäopiskelussa jää väkisin uupumaan. Poikkeusolot valitettavasti jatkuvat myös ensi syksynä: lähiopetukseen palataan tällä tietoa vasta lokakuun puolella.

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

8/12

8/12 semmaa, 4/6 vuotta ja 2/3 lääkistä paketissa. Latvian vuosia on nyt takana yhtä monta kuin college-aikoina Yhdysvalloissa v. 2008-2012. Sitä on jotenkin vaikea käsittää. Neljän vuoden opintojen suorittaminen tarkoittaa myös mahdollisuutta hakea kandin oikeuksia Suomeen.

Viime kevään kevyemmän semman jälkeen oli tiedossa, että syksyllä saisi sykkiä 8-semman kanssa astetta enemmän. Pieni välikuoleman pelko osoittautui kuitenkin turhaksi: pian koittavat työt lääkärin sijaisena lisäsivät kummasti lukumotivaatiota. Pimeä syksy hurahtikin varsin nopeasti oppikirjoihin ja Käypä hoito -suosituksiin uppoutuen. Lisäksi tenttiurakkaa kevensi merkittävästi se, että oma lukujärjestys sattui kerrankin olemaan täydellinen: raskaimmat aineet eli infektiotautien ja sisätautien jatkokurssit sain tehtyä heti alta pois alkusyksystä ja näistä vielä pre-examit ennen joulua. Näin ollen varsinaiselle koejaksolle ei jäänyt kuin 2 tenttiä.

Tupukin on käynyt infektiotautien kurssin!
Infektiotautien 2-osa oli ensimmäistä mielenkiintoisempi, mutta varsin laaja-alainen: Aiheet vaihtelivat tutusta borrelioosista meille harvinaisiin mutta tropiikissa yleisiin kuumetauteihin (esim. unitauti). Tentti koostui kahdesta 70 minuutin sessiosta, jossa ensiksi oli 100 monivalintaa, ja tämän jälkeen arvalla 2 avointa kysymystä sekä 1 potilas-case. Kysymyksinä oli mm. immunosupressiivisen potilaan keuhkokuume ja ikteerisen potilaan diagnostinen algoritmi.

Sisätaudeissa kävimme läpi viime kevään tapaan lukemattomia aihealueita gastrosta, endokrinologiasta ja nefrologiasta. Monet näistä olivat varsin hyödyllisiä ihan yleislääkärillekin, kuten suolistosairaudet ja diabetes, kun taas osa oli kovinkin yksityiskohtaista ja raskasta ulkoa opettelua, jossa 5-semman patologia ja patofysiologia tuli nyt kerrattua. Sisätautien tentti stressasi koko semmasta ehkä eniten, koska 45 minuutissa 3 avointa kysymystä, 1 kustakin aihealueesta, vajaan 200:n joukosta kirjaimellisesti hatusta nostaen, ei jättänyt varaa miettimisille. Onneksi suurin osa kysymyksistä oli aseteltu siten, että ne mahdollistivat lyhyehkön vastauksen, esim. tiettyjen vatsan alueen sairauksien luokittelusta, hyperaldosteronismin diagnostiikasta, tai munuaisbiopsian aiheista ja vasta-aiheista.

Lukukausi jatkui näiden jälkeen rennommissa merkeissä tähän asti uudella kurssilla eli pediatrian perusteilla. Kurssin aikana pääsimme tutustumaan Riian lastensairaalan toimintaan. Päällimmäisenä mieleen jäi meidän erinomaisen hyvä, noin oman ikäiseni opettaja, joka oli kuin kala vedessä ns. vaativampienkin potilaiden kanssa. On aina yhtä hienoa seurata sellaisten lääkäreiden työskentelyä, jotka ovat silmin nähden löytäneet oman alansa ja joilla on myös intohimoa opetukseen.

Marraskuu oli pyhitetty obstetriikan ja gynekologian jatkokurssille. Tunnit järjestettiin päivittäin ympäri Riikaa eri toimipisteissä, mm. kahdessa eri keskussairaalassa, synnytyssairaalassa sekä yksityisellä klinikalla. Tärkeinä aihealueina mieleen jäivät mm. hedelmällisyyshoidot ja tuumoridiagnostiikka. Eniten työtä tammikuun examia ajatellen tuottivat lähinnä lukuisat seulontaan ja hoitolinjoihin liittyvät algoritmit.

Joulukuussa pitkä syksy alkoi jo painaa kintereissä. Onneksi vuorossa oli ehkä yksi mielenkiintoisimmista kursseista eli päivystyksellisen kirurgian kurssi, joka oli ikään kuin sokerina pohjalla pitkän vuoden päätteeksi. 

Tammikuussa ennen tenttijaksoa oli jäljellä vielä psykiatrian jatkokurssi, joka oli jälleen yllättävän kiinnostava kokonaisuus eri käytös- ja persoonallisuushäiriöitä sekä fobioita. Kolmen avoimen kysymyksen tenttiin piti siis käytännössä opetella ICD-10 -kriteeristö ulkoa. Kysymyksiksi osuivat ajatuksenjuoksun häiriöt ja diagnostiikka, antipsykoottien luokittelu ja valinta, sekä ADHD. 

Ennätysaikaisin alkaneelle talvilomalle ei ole kerrankin suunniteltuna mitään ohjelmaa: aikaa on siis rentoutumiselle ja kandin lupien hakemiselle Valviralta. Myös juoksut jatkuvat opintojen sallimissa rajoissa. Kieltämättä näillä aamuilla saa syksyisin uuden kauden motivaatiota kaivaa aina vain syvemmältä. Vielä se on toistaiseksi löytynyt joka kerta reilun mittaisen ylimenokauden jälkeen. Tänä vuonna asiaa on edesauttanut myös todella poikkeuksellinen talvi: Riian leveyspiireillä lunta ei ole tähän asti jäänyt maahan kuin yhtenä päivänä lokakuun lopussa. Juoksijat ainakin tykkäävät!













sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Vaikeuksien kautta voittoon: Suomen mestaruus nro 4!


Omalta osaltani kulunut kesä oli kaksijakoinen ja kului urheilullisesti hiljaiseloa viettäen ja kesätöitä tehden. Toukuussa kisatun Riga Marathonin jälkeen kroppa ei jostain syystä missään vaiheessa palautunut hellekisan rasituksesta. Kovat helteet Riiassa jatkuivat, tehotreeneistä muodostui napsun verran liian kovia, ja nämä yhdistettynä lukukauden lopun opintoihin saivat aikaan huonoon kierteen, jota kesti peräti 2 kuukautta. Kun heinäkuun alkuun mennessä alipalautuneisuus ei lähtenyt aukeamaan edes tehotreenejä keventämällä ja harventamalla, oli pakko viheltää peli poikki, mikäli loppukesästä halusi vielä kisata. Viikko täyslepoa korjasi tilannetta onneksi sen verran, että kehtasin ilmoittautua Kalevan Kisojen 10,000 metrille Lappeenrantaan. Vaikka tuloksena oli putoaminen pistesijojen ulkopuolelle 9:nneksi, kisa kulki töidenkin päälle juostuna hyvissä olosuhteissa edellisviikkoihin verrattuna kuin Strömsössä, ja aika 31.14 oli reilusti odotuksia parempi.   

Kalevan Kisojen jälkeen oli jälleen perinteisesti aika suunnata katseet kohti syyskuun SM-maratonia. Treenit alkoivat heti purra - joskin vain kerta päivään tehtynä - ihan eri tavalla kuin alkukesästä. Samalla jalat puolestaan alkoivat vähitellen tottua seisomatyöhön leikkaussalissa. Heinä- ja elokuu tarjosivat arvokasta käytännönkokemusta mm. gastro- ja tekonivelleikkauksista sekä traumapotilaiden hoidosta. Kiitos tästä Lahden ja Jyväskylän avuliaalle henkilökunnalle!

Heti pari päivää Kalevan Kisojen jälkeen vedin harjoituskilpailuna Kuukan Hölkän Uuraisilla, ja lisäksi vielä elokuun lopussa hain rasitusta kroppaan juoksemalla 3 kisaa viikon sisään: lauantaina Saarijärven Konttimäessä 16 km mäkisellä reitillä, tiistaina töiden päälle Harjun Elokuun Kisojen 10,000 m lämpöisessä kelissä 31.21, ja vielä perjantaina Sakun Hölkkä 7 km Pylkönmäellä. Nämä nostivat todella hyvin kuntoa, ja viimevuotisiin tuloksiinkin peilaten alettiin olla aikataulussa.  

SM-maratonille matkustin jälleen totutusti perjantaina Riiasta, missä uusi lukukausi on pyörinyt täydellä höyryllä jo 3 viikkoa. Espoossa majoitumme yhdessä valmentaja-Anteron sekä JKU:n kahden muun maratoonarin Jonathan Kilpelän ja Aleksi Niemelän kanssa. Kävimme noutamassa numerot Otahallista ja tutustumassa verrytellen kisa-alueeseen. Juoksu tuntui onneksi ihan hyvältä. Pientä jalkakremppaa oli taas ollut liikkeellä; niitä tuntuu aina kummasti ilmestyvän joka vuosi ennen maratonia. Muuta tietoa reitistä ei ollut kuin että se tulisi olemaan isolta osaa (16 km) sorapolkua maastossa. Kuinka paljon se tulisi vaikuttamaan kisan kulkuun jäi nähtäväksi.

Keli lauantaiaamuna oli ennusteisiin nähden erinomainen: pilvipoutaa, tyyntä ja lämpötila maratonia ajatellen ihanteellinen +10°C. SM-maratonin ja veteraanien SAUL-SM oli määrä startata yhtä aikaa puolenpäivän aikaan, ja tämän jälkeen 20 minuutin aikana eri lähtöaalloissa olisi vuorossa kansallinen Espoon Rantamaraton. Startti tapahtui Otaniemestä, josta reitti puikkelehti lukuisten tietyömaiden läpi merenrantaan kierroksen ainoalle hieman nopeammalle pätkälle Keilaniemestä Westendiin. Eka vitonen meni mukavasti 3:24/km-keskivauhdilla. Odotetusti samaan vauhtiin lähti viime vuoden kolmonen Antti-Pekka Niinistö, mutta ihmetystä herätti täysin yllättäen mukana keikkuva tumma juoksija. Westendistä alkaneella polkuosuudella kaveri vaikutti olevan kuin kotonaan pitäen ketjun kireällä. Tämä pisti hieman omia pasmoja sekaisin, kun alle 3:30/km-vauhti kumpuilevassa ja kiharaisessa maastossa ei ollut enää mitään helppoa rallattelua, ja takana oli vasta kymppi. Tässä vaiheessa selvisi, että kaveri on kamerunilainen juoksija Mbacha Eric Mangeh, jonka olisi kuulunut startata vasta Rantamaratonin lähtöaallossa. 

Teemu tarjoaa juomaa 12km:n huoltopisteellä. Kuva: Aki Nummela
Ennen ensimmäisen kierroksen täyttymistä 18 km:n kohdalla reitti nousi Tapiolasta Otaniemeen. Tässä jojon päässä ollessani jalkani hörppäsivät happoa, ja oli pakko antaa hieman siimaa kärkikaksikolle. Niinistö huomasi iskun paikan ja alkoi repiä tasaisesti eroa. Puolikkaan väliaika oli n. 1:12.40. Tässä vaiheessa aloin jo henkisesti valmistautua hävittyyn mestaruustaistoon yrittäen kuitenkin pitää oman vauhdin mahdollisimman tasaisena. Polkuosuudella tämä alkoi kuitenkin vaikeutua, kun jatkuvat vauhdinmuutokset söivät voimia: kilometrivauhdit putosivat 3:40:n tuntumaan, ero Niinistöön oli jo noin minuutin luokkaa. Mangeh puolestaan oli n. 100 metriä edelläni, mutta ero ei siitä muuttunut suuntaan eikä toiseen.  

Viimeinen kymppi alkoi olla pelkkää maalin odottelua; samalla yritin kuroa väsyneen Mangehin etumatkaa kiinni metri metriltä. Tilanne mestaruustaiston suhteen muuttui kuitenkin yhtäkkiä 36 km:n jälkeen, kun näin pitkällä suoralla Niinistön keltaisen paidan vilkkuvan vain vajaan 200 metrin päässä. Tästä voimia saatuani imin eron väkisin kiinni 38 km:n paalulle tultaessa, ja saman tien yritin täysillä karkuun viimeisen polkujuoksupätkän samalla alkaessa. Tämä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo tehtävä kierroksella ohitettavien ruuhkassa, jossa kyynärpäät kolisivat yhteen kerran jos toisenkin (pahoittelut tästä!). Yhdessä vaiheessa kapealla polulla johtoauto jumittui edessä olevan juoksijamassan taakse, joka ei ilmeisesti kuullut auton äänitorvea musiikkia pauhaavien korvakuulokkeidensa takaa. Itse pääsin onneksi ohi ojan kautta kiertäen. Maalialueelle lasketeltaessa ero Kamerunin Mangehiin ja SM-hopeaa pokanneeseen Niinistöön oli jo selvä, joten pääsin juhlimaan kolmatta perättäistä ja yhteensä neljättä Suomen mestaruutta ajassa 2:27.40. 

Neljäskin mestaruus voi maistua varsin makealta sen tultua vasta kovan viimeisten kilometrien väännön ja monien yllätyksellisten käänteiden jälkeen. Maraton kun armahtaa vasta 42 kilometrin ja 195 metrin jälkeen. Toivottavasti kuitenkin jatkossa matkan Suomen mestaruuksista mitellään vain päällystetyillä teillä.

Suuret kiitokset vielä Anterolle kuluneesta kaudesta sekä JKU:n huipulle huoltoporukalle (Teemu, Miika, Jaakko, Soile, Tepa ja Mika)!





torstai 27. kesäkuuta 2019

7/12


Kuvaustuokio RSU:n tekemään henkilökuvaan liittyen. Kuva: Martins Zilgalvis.  

Jälleen on yksi lukukausi päätöksessään. Tuntui, että 7. lukukaudesta muodostui eräänlainen väli-semesteri: helmikuussa täyteen tulleen kolmen vuoden jälkeen koulu alkoi tavallaan uudelleen alusta. Klinikkavaiheen kurssit käytiin nyt ensi kertaa niin sanotusti blokeissa, eli yhtä ainetta kerrallaan opiskeltiin aina päivittäin muutaman viikon ajan ennen seuraavan kurssin alkua. Aikataulujen suhteen tämä tarkoitti ansaittua hengähdystaukoa ja pientä kevennystä aiempiin lukukausiin verrattuna, mutta toisaalta lukemisten suhteen tämä tarkoitti enemmän omaehtoista suunnittelua, kun kurssit kuitenkin etenevät suhteellisen nopeasti ja poissaoloja on työlästä korvata. 

Lukuvuosi alkoi helmikuussa työterveyden ja ammattitautien alkeilla, josta siirryttiin maaliskuussa infektiotauteihin. Jälkimmäinen oli ensimmäistä työläämpi kurssi sisältäen pitkälti puuduttavia listoja yleisimpien infektioiden tunnuspiirteistä ja niiden hoidosta. Ehkä kiinnostavin (ja samalla jännittävin) osuus kurssia oli viikko Riian tuberkuloosisairaalassa. Tuo aktiivivaiheessa tarttuva mutta Suomessa jo harvinaiseksi käynyt tauti on yhä varsin yleinen Latviassa rokottamattomien keskuudessa, ja siksi potilaita hoidetaankin täällä keskitetysti omassa sairaalassaan eikä muun erikoissairaanhoidon ohessa. Harvinaistuttuaan tauti on voitu kokea jopa hieman mystisenä, mutta täällä rutiini (yli 500 tapausta vuodessa) on luonnollisesti parantanut tietotaitoa ja hoitokäytänteitä.

Maalis-huhtikuun vaihde sujahti pääsiäisloman ohella sisätautien parissa. Teemat perus vatsaelinsairauksista munuaisten vajaatoimintaan tulivat tutuksi tai ainakin jollain tapaa sivutuksi. Tässä kuitenkin alkoi toden teolla huomata aihealueiden laajuuden ja samalla opiskelemisen oppimisen tärkeyden nopeatempoisen blokkikurssin ristiaallokossa. Kun alat etsiä tietoa yhdestä asiasta, huomaat ohimennen toisen mielenkiintoisen seikan, jolloin pian löydät itsesi yhä syvemmältä sivu-uomasta. 

Huhtikuun lopun puolestaan vietimme psykiatrisella osastolla. Kurssista ei ennakkoon ollut minulla odotuksia suuntaan eikä toiseen, mutta sisällöiltään se yllätti positiivisesti, eikä vähiten hyvien opettajien ansiosta. Selväksi ainakin tuli, että psykiatreista ja psykoterapian saatavuudesta on pulaa meillä ja muualla. Etenkin monissa kehitysmaissa tilastot ovat pysähdyttäviä: ei ole tavatonta, että miljoonaa asukasta kohti maasta saattaa löytyä vain 1 psykiatri!

Toukokuu oli varattu Ob-Gynelle, eli kurssin alkupuoliskon opiskelimme synnytysoppia ja jälkimmäisen osan naistentauteja. Kurssina tämä oli ihan ok, joskaan aiheena raskauden komplikaatioita lukuun ottamatta se ei herättänyt intohimoja ennen eikä jälkeen. Mutta näinhän se varmaan eri kursseja opiskellessa luonnollisesti meneekin: omia erikoisalavaihtoehtoja voi käydä läpi poissulkumenetelmin.

Murtumien opetteluun tyhmänhauskoja muistisääntöjä, mutta jotain pitää aina keksiä!
Kuva: Medcomic.com
Kesäkuussa oli vuorossa ikään kuin sokerina pohjalla ortopedian kurssi. Tähän tuli keskityttyä enemmän oman henkilökohtaisen kiinnostuksen vuoksi ja luonnollisesti siksi, että muiden kurssien jatkuessa ensi syksynä ortopedia oli ainoa kurssi tällä semmalla, josta oli edessä loppu-eksami. Kurssi oli mielestäni onnistuneen monipuolinen kattaus alkaen käytännön ensiapusidostekniikoista lukuisiin erilaisiin murtumaluokitteluihin eri kuvantamismenetelmiä hyödyntäen. Ilokseni sain huomata, että viimekesäinen radiologian amanuenssuuri antoi tuohon hyvät lähtökohdat.

Toukokuun loppuun asti semesteri oli mennyt kuin siivillä, mutta kesäkuussa ajankulku alkoi jotenkin hidastua; ei siksi etteikö aiheet olisi olleet kiinnostavia vaan viime kesään verrattava kuumuus täällä Riiassa (joka päivä 25°C +/-, parhaimmillaan 33°C) ei juurikaan houkuttanut opiskelemaan sisätiloihin. Lisäksi tieto siitä, että tulevan eksamin vuoksi juhannus menisi jälleen kerran pois Suomesta masensi tietysti vähän mieltä. Mielestäni jos joskus vuodesta pitää olla Suomessa niin se on juurikin juhannuksena.

Eksamin aika tuli lopulta nyt kesäkuun viimeisellä viikolla. Kokeena ortopedia oli ihan erilainen kuin mihin tähän asti olemme tottuneet. Edessä oli 10 työpistettä liukuen toisensa perään, jossa kussakin piti vajaan viiden minuutin aikana pystyä suoriutumaan jostakin käytännöntehtävästä, kirjallisista monivalintakysymyksistä tai avoimesta kysymyksestä tehtyyn diagnoosiin liittyen. Kaikki oli aika perusjuttuja, mutta haasteeksi muodostui tehtävistä suoriutuminen täysin oikein (0 tai 1 p.) stressitilanteessa, jossa huomiokyky jää helposti juoksevaan aikaan taikka heikosti menneeseen edelliseen tehtävään. No tästäkin urakasta selvittiin pieni hiki hatussa.

Moni opiskelukaveri, joka oli juuri tässä vaiheessa opintoja minun vasta aloittaessani, valmistui tällä viikolla - lämpimät onnittelut kaikille tästä mankelista selvinneille! Omakin matka jatkuu... mutta ensiksi pieni hengähdystauko ennen heinäkuussa alkavia kesätöitä!