3.2.2019 ECCC XC Albufeira

Albufeiran maisemia kisakeskuksen lähistöltä Miikan dronella kuvattuna.

Viime vuoden SM-maastomenestyksen johdosta oli jälleen mukava palata 4 vuoden tauon jälkeen kisaamaan seurajoukkueiden EM-maastoihin. Vaikka harva juoksija on huippukunnossa tammi-helmikuun vaihteessa, katkaisee reissu aina sopivasti pimeän talven selän: +15°C etelän lämmittävässä auringossa tuntuu kinosten keskeltä suorastaan luksukselta.

Matkustamista Portugaliin tuli hieman tavallistakin enemmän, sillä kävin ennen reissuun lähtöä Suomessa lihashuollossa ja tekemässä pari hyvää ratatreeniä hallissa (nämä tulivat tarpeeseen, sillä talvi on ollut varsin kylmä ja luminen Riiankin leveysasteilla). Näin ollen matkustin ensiksi perjantaina Jyväskylästä Riikaan ja lauantaina oli vuorossa lento Oslon kautta Faroon, ja sieltä iltamyöhällä kyyti Albufeiraan.

Tavoitteita mietittäessä oli tietysti hyvä peilata vuoden 2014 ECCC-kisaan (62:s, 32:22), joka juostiin täsmälleen samalla reitillä. Viimeksi alla oli onnistunut Etiopian korkeanpaikan leiri, ja itse kisan jälkeenhän kevät jatkui kohti ennätysten kautta. Nyt takana oli lähinnä kokeisiin lukua eikä siksi montaakaan vauhtitreeniä koko tammikuun aikana. 

Joukkueena tavoitteita ei juuri ollut muuta kuin että jokainen taakse jäävä juoksija olisi plussaa. JKU:ssa on meneillään asteittainen sukupolvenvaihdos: tärkeintä oli saada uusille nuorille kokemusta yleisen sarjan eurooppalaisesta arvokisatasosta, mikä itsessään on jo jännä paikka ensikertalaiselle. Joukkueesta ainoastaan minä ja Miika konkareina olivat olleet mukana aiemmin; muista osa olisi mahtunut vielä jopa junnusarjaankin.

Kisakeskuksena Pista de atletismo das Açoteias on varmasti yksi kauneimmista, mitä olen koskaan nähnyt, mutta reittinä se ei kuitenkaan ole mikään suurin suosikkini: vajaan 2km:n kierroksesta ensimmäiset 500m on juostavaa nurmea, mutta koko loppumatka on reidellä väännettävää upottavaa hiekkaa sisältäen pari lyhyehköä mutta jyrkkää mäkeä männikössä ennen mutkittelevaa laskua stadionille. Lisäksi uutuutena täksi vuodeksi reitille oli kaadettu 6 tukkia kierrosta kohden, eli 5,5 kertaa kierrettäessä yhteensä 33 kpl. 

Miika, Jonathan, Jaakko, Roope, Otto.

Juoksu tuntui periaatteessa koko matkan kohtalaisen hyvältä, lukuun ottamatta jyrkkiä upottavia mäkiä, joissa reidestä yksinkertaisesti loppui puhti ja keuhkoista hapenotto. Lisäksi tietysti heti alusta lähtien sai kovien harjoitusten puutteesta johtuen puskea rajoitinta vastaan, mutta raastohan kuuluu lajin luonteeseen. Siihen nähden 57. sija ajalla 32:28, 3,5 minuuttia kärkeen, meni ihan odotusten mukaan. Samoista sijoista ja flow'sta kuin v. 2015 parhaimmillaan (31:s) oli kuitenkin tällä valmistautumisella turha haaveilla. Loppuaika oli 6 sekuntia huonompi kuin 4 vuotta sitten, mutta jospa ne tukit hidastivat sen verran menoa...? 

JKU:n muista juoksijoista Roope Koskinen oli 69:s, Jonathan Kilpelä 96:s ja joukkueen täydensi Miika Takala 100:nnella sijalla. Polvivaivasta kärsivä Miika pystyi onneksi taistelemaan maaliin asti, jotta saimme joukkuesijoituksen (18:s) tuloksiin Otto Kaarion jouduttua keskeyttämään. JKU:n naisten joukkue selviytyi tulikasteestaan kunnialla sijalle 13.

Tulokset

Antin kuvaamaa videon pätkää tukinylityksistä.