Kuuden vuoden tarina lääkistä on tullut täällä blogissa päätökseensä. Viime syksyn usean kuukauden luku-urakka huipentui tammikuun alussa odotettuun ja samalla pelättyynkin state examiin, joka näin koronapandemian varjossa järjestettiin etänä 2-päiväisenä rupeamana. Näin ollen alkuperäisen suunnitelman mukainen potilastehtävä sairaalassa joko latviaksi tai sitten venäjästä latviaksi tulkattuna vaihtui nyt hieman paineettomammaksi englanninkieliseksi etäpotilas-caseksi, mistä en pannut pahakseni, vaikka latviankieltä tuli lääkiksen aikana lukuisten pakollisten ja valinnaisten kurssien muodossa opiskeltuakin melko paljon.
Ensimmäinen koepäivä sisälsi 10 ajastettua esseekysymystä n. 450:stä ennalta annetusta kysymyksestä, joihin piti vastata tietokoneella lukitussa/etävalvotussa Respondus-ympäristössä. Kysymykset oli jaettu erikoisaloittain käsitellen mm. lonkan osteoartriittia, testistorsiota, lasten virtsatieinfektioita, koronan patogeneesia ja hoitoa, sympaattisen ja parasympaattisen hermoston vaikutuksia, raskauden aikaista verenvuotoa, SDH:ta, sekä sympatolyyttisten lääkkeiden luokittelua.
Seuraava päivä oli välipäivä, jolloin meille arvottiin erikoisala potilas-casea varten. Arpa heitti itselleni gynekologian, mikä tarkoitti vielä tiivistä kertaamista ennen kolmannen päivän koittamista. Caseen sai tutustua etukäteen n. 25 minuutin ajan ennen videoyhteydellä tapahtuvaa kuulustelua komission edessä. No tästäkin selvittiin kunnialla, ja lääkäriksi valmistuminen oli uskomaton tosiasia. Valmistujaisia pääsimme juhlimaan Riiassa 11.2., joskin itse valmistujaisjuhla jouduttiin pitämään kokoontumisrajoitusten vuoksi etäyhteydellä, mutta todistukset pääsimme noutamaan paikan päältä.
Kiitos kaikille Riian vuosien kanssamatkaajille sekä hengessä mukana olleille. Toivotan tsemppiä kaikille Riikaan jääville kollegoille jäljellä olevaan opiskelu-urakkaan. Opintoja v. 2016 aloittaessani valmistuminen kuusi vuotta myöhemmin tuntui vielä epätodellisen kaukaiselta unelmalta, josta ei uskaltanut edes haaveilla ilman välitavoitteita semma semmalta. Terveisiä myös kaikille lääketieteen alaa vielä harkitseville: uskaltakaa rohkeasti tavoitella omia unelmianne, mutta silloin olkaa myös valmiita uhraamaan elämästänne paljon tavoitteen saavuttamiseksi.
On kulunut 2 kuukautta kauden päättäneestä SM-maratonista, ja näin uuden kauden kynnyksellä pystyy tekemään objektiivisemman yhteenvedon kuluneesta vuodesta.
Viime vuonna kausi päättyi Vantaan SM-maratonilla viidennen kerran kultajuhliin. Samalla alittui tavoitteena ollut kansallinen haamuraja 2:20. Onnistumisen jälkeen pidin ylimenokautta pitkälle marraskuun puolelle. Uusi harjoituskausi käynnistyi hyvin, mutta silti hieman yllättäenkin löysin itseni helmi-maaliskuussa kynnysvauhtien osalta ehkä paremmassa kunnossa kuin koskaan. Koronan ja koulun takia kisat olivat kuitenkin koko alkuvuoden kortilla.
Arjen kokonaisrasitus yhdessä huhtikuun alussa alkaneiden työharjoittelujen kanssa meni tässä vaiheessa jälkikäteen arvioiden hieman yli, enkä päässyt 17.4. kisatulle SM-maantielle starttaamaan riittävän palautuneena. Pyhtään Siltakylään vedetty n. 5km:n kierros oli kotimaisittain suhteellisen nopea: reitillä oli vain pari korkeuseroltaan n. 10 metrin korkuista töppyrää. Keli oli aurinkoinen ja lämpötila optimaalinen (15'C), mutta tuuli melko navakka. Tämä ei kuitenkaan haitannut kuin reilun 1km:n pätkällä, kun avonaisemmat suorat osuivat myötäiseen. Omassa juoksussa palautumattomuus kostaantui ensimmäiseen 4km:n pätkään. Kun vauhti nitkahti jo näin alkumatkasta, oli tästä todella pitkä matka maalin. Vaikka keskeytys oli aina uudelle kierrokselle lähdettäessä lähellä, sinnittelin maaliin viidentenä ajassa 67:47 - ei katastrofi, mutta odotuksiin nähden tulos oli iso pettymys.
SM-maanteiltä oli kolme viikkoa aikaa löytää uusi vire Joensuun SM-maastoihin. Raskaan kanttauksen jälkeen virettä ei kuitenkaan koskaan löytynyt; pakkaa sekoitti myös ensi kertaa sitten jenkkivuosien vaivannut poikkeuksellisen ankara koivun ja lepän kukinta. Koleassa 10 asteen kelissä juostu kisa Laulurinteen mäkisellä 2km:n lenkillä ei päästänyt juoksijoita helpolla. Nykyään maastojen pitkä matka on vaihtunut 12km:stä kympiksi, joka tällä kertaa sekin oli enemmän kuin riittävästi. Varovaisesta alusta huolimatta juoksu tukehtui jo 1,5km:n taivalluksen jälkeen, ja loppumatka meni hölkäksi, kuitenkin maaliin saakka joukkuekisan sijoituksista taistellen. 14. sija, 2:36 min kärkeen lienee heikoin suoritukseni yleisessä sarjassa sitten vuoden 2013 SM-maastojen pistoksen.
SM-maastojen jälkeen oli selvää, että kesällä ei kisattaisi ennen kuin juoksu olisi palautunut entisiin uomiinsa. Hengitysongelmat väistyivät siitepölykauden jälkeen, mutta koko kesä meni kuin kivirekeä vetäen. Juoksulenkkien määrää oli pakon sanelemana pudotettava max 7 krt/vko ja tehoharjoituksien tiheyttä oli myös harvennettava. Vetoja pystyin juoksemaan tyydyttävästi anaerobiselle kynnykselle asti, mutta sen yli menevä teho näkyi heti merkittävästi hidastuneena palautumisena. Monta kertaa oli vakavassa harkinnassa pitää 2-3 viikon täyslepo harjoittelusta, mutta tähän ei kantti riittänyt.
Pientä valoa tunnelissa alkoi näkyä ensimmäisen kerran elokuun alun harjoituksissa. Tämä antoi uskoa siihen, että vielä olisi mahdollista kisata Tampereen Kalevan Kisoissa elo-syyskuun vaihteessa ja Jyväskylän SM-maratonilla syyskuun puolivälissä.
Viimeinen ja samalla ainoa testi ennen Kalevan Kisoja oli perinteeksi muodostunut Kuukan Hölkkä Uuraisilla 14.8. Reitti oli lyhentynyt täksi vuodeksi 500 metrillä meneillään olevan kenttäremontin vuoksi, mutta muuten sopivasti rankkasateiden välissä juostu kisa sujui miltein samalla kilometrivauhdilla kuin edellisinä vuosina. Tämän myötä uskalsin laittaa ilmoittautumisen sisään Kalevan Kisojen kympille.
Juoksutuntuma oli paranemaan päin, mutta yllättävän kuuma loppukesän auringonpaiste huomioden oma kisa lähti hieman liian innokkaasti liikkeelle ja läsähti juomapisteen puuttumiseen stadionin pätsissä. 9. sijasta ja loppuajasta 31.42,10 ei jäänyt jälkipolville kerrottavaa muuta kuin että sillä kuittasi osallistumisoikeuden ensi vuoden kisoihin.
Moni olisi näistä lähtökohdista jättänyt starttaamatta syksyn SM-maratonille, mutta kotikisat Jyväskylässä ja neljän viimeisen mestaruuden puolustaminen pitivät kynnyksen kisan väliinjättämiselle todella korkealla. Loma viimeisen parin viikon ajan ennen maratonia tulivat tarpeeseen, ja viimeistelyharjoitusten herkkä kulku nostivat odotusarvoa mestaruuden puolustamista kohtaan.
Jyväskylän reitti on parhaimmillaan yksi Suomen nopeimmista, kun tuulen suunta vain on sopiva idästä kuten tänä vuonna. Lämpötila oli kaiken lisäksi ihanteellinen, n. 10 asteen luokkaa. Näistä lähtökohdista arvioin sub-2:21:n olevan mahdollinen täydellisellä onnistumisella, mutta mestaruuden puolustaminen olisi silti tiukassa viime vuoden hopea- ja pronssimiehiä Sandleria ja Nummelaa sekä debytantti-Ihamäkeä vastaan.
Lähdin hyvällä itseluottamuksella vauhdittamaan juoksua, ja ensimmäinen neljännes tulikin helposti täsmälleen suunniteltua vauhtia ajassa 35:15 koko kärkiporukan ollessa vielä kasassa. 12km:n kohdalla Sandler teki silmin nähden liian kovan irtioton kiristäen vauhtia n. 5s/km ja saaden Ihamäen mukaansa. Itse jäin juoksemaan kahdestaan Nummelan kanssa tuota n. 3:20/km-vauhtia. Pian, n. 15km:n kohdalla kuitenkin huomasin, että minulla oli vaikeuksia seurata Nummelankin vauhtia. Puolimatka tuli täyteen ajassa 1:10.49 vauhdin hieman tasaannuttua.
Tässä vaiheessa alkoivat myös ongelmat kiristyvien jalkapohjien kanssa molemmin puolin. Tämä teki kisan jälkimmäisestä puoliskosta kenties koko uran raastavimman; askellusta kun piti jatkuvasti yrittää muuttaa jalkakramppien vuoksi. Osaltaan tämän takia jouduin ekaa kertaa Bajamajaankin miettimään syntyjä syviä. Maali armahti lopulta kisan neljäntenä ajassa 2:25.24. Nummelan tasainen vauhdinjako palkittiin uran toisella mestaruudella 2:20.36-ajalla ennen Sandleria ja Ihamäkeä.
Itselläni vastaava plantaarifaskiitti on vaivannut aina aiemminkin Niken vieterikenkien kanssa, mutta vasta maaliintulon jälkeen, jolloin käveleminen on ollut hankalaa parin päivän ajan. Nyt ongelma alkoi siis jo kesken kisan, mikä pakoltikin tarkoittanee jatkossa kenkämerkin vaihtumista.
Ainakin vuodesta 2008 lähtien kilpajuoksun suhteen olen saanut olla saamapuolella, mutta tänä vuonna harrastus tällä tasolla kieltämättä otti henkisesti enemmän kuin antoi.
Maratonin jälkeen edessä oli paluu Riikaan opintojen pariin - vielä viimeisen kerran 6 vuoden aikana. Lyhyen 12-semman ohjelmassa olivat enää genetiikan ja immunologian kurssi, sydän- ja thorax-kirurgian kertauskurssi, sekä sisätautien erotusdiagnostiikka, joka päättyi tällä viikolla. Näiden lisäksi toissapäivänä oli vielä yhden projektin päätös, kun esittelin tutkintoon kuuluvan, helmikuussa aloitetun tutkimustyön "Thesis defence" -tilaisuudessa. Siinä oli pari opintonoppaa kieltämättä melko ison työn takana. :D Jatkossa kaikki keskittyminen on tammikuun alussa jäljellä olevaan State Examiin, jossa valmistuvilta opiskelijoilta tentataan 6 vuoden asiat parin päivän aikana. Tentit suoritetaan nyt poikkeuksellisesti etäyhteydellä Latvian äärimmäisen vaikean koronatilanteen vuoksi.
Pää tyhjentyi ja ajatukset selkiintyivät ylimenokauden ruskareissulla Norjan Nordkapissa ja Altassa.
Jäljellä olevat lukukaudet lääkistä alkavat väistämättä käydä vähiin: toiseksi viimeinen parin kuukauden mittainen pikasemma on sekin nyt ohi. Tämä käytiin astetta tiiviimmässä tahdissa muistuttaen lääkiksen kahta ensimmäistä vuotta, kun kursseja saattoi parhaimmillaan olla saman päivän aikana kolmekin päällekäin. Kurssien aiheina olivat psykosomatiikan perusteet, kansanterveystieteiden alkeet, kliinisten taitojen kertauskurssi (joka näin korona-aikana meni valitettavasti etänä opettajan näyttäessä tekniikkaa netin välityksellä), erittäin kattava valinnainen EKG-jatkokurssi, jossa haettiin rutiinia lukemattomia sydänfilmejä tulkitsemalla. Oikeuslääketieteen perusteissa tutustuttiin ruumiinavauksessa esiin nouseviin patologisiin ja etiologisiin merkkeihin. Lastentautien III:s todella laaja jatkokurssi puolestaan kertasi monet kurssit pediatrisesta näkökulmasta, kuten sisätaudit, kardiologia, infektiotaudit, reumataudit, allergologia, hematologia ja onkologia. Semman lopuksi yleislääketieteen peruskurssi nivoi yhteen lähes kaiken tähän asti opitun, joista tärkeimpinä potilaskommunikaation, geriatrian, rokotukset ja eri lääkkeiden määräämiset perusterveydenhuollossa - tuttuja aiheita jo käytännöstäkin kandin työssä.
Tästä eteenpäin edessä on työntäyteinen kesä 6-vuoden harjoitteluun liittyen: osastotyötä, ensi kertaa tk-työtä avopuolella, päivystystä sekä kirurgiaa. Näiden lisäksi aikaa pitää yrittää kaivaa syventävän opinnäytetyön (ns. thesis) naputteluun. Riikaan palaan todennäköisesti seuraavan kerran vasta syyskuussa, kun juoksutermein kello soittaa kirikierrokselle.
10. lukukausi ja 5. vuosi lääkistä on nyt takana. Vaikuttaa että korona on tullut nyt jäädäkseen, ja sen kanssa on vain opittava elämään ainakin vielä tuleva vuosi. Omalla kohdallani on tietysti onni onnettomuudessa, että opinnot ovat jo näin pitkällä ja viimeinen vuosi alkamaisillaan.
Latvian koronatilanne oli kesän ja syksyn mittaan yksi Euroopan parhaista. Opinnot jatkuivat hydridi-muotoisena vielä lokakuun, mutta tämän jälkeen maan tartuntatilanne heikentyi merkittävästi ja tunnit siirtyivät kevään tapaan etäopetukseen. 10-semma osoittautui varsin työntäyteiseksi; lukujärjestykseen mahtui jos jonkinmoista kurssia:
Syksy alkoi suu- ja leukakirurgian
Silmätautien muistisääntöjä 😀
kurssilla, jossa pääpaino oli maligniteettien tunnistamisessa perusterveydenhuollossa. Sitä seuranneella dermatologian kurssilla pääsimme tietysti tutustumaan vielä lisää mitä erilaisimpiin iholeesioihin. 8-semmalla alkanut ja nyt jatkokurssin muodossa jatkunut Kirurgia II käsitteli verisuoni- ja traumakirurgiaa sekä vatsan alueen syöpien hoitoa. Oftalmologia tarjosi katsauksen silmätautien perusteisiin, ja sitä seurannut valinnaiskurssi syventyi enemmän silmien kirurgiseen hoitoon. Lähiopetuksessa tämä olisi varmasti tarjonnut paljon mielenkiintoista käytännönharjoitusta... Seuraavaksi olleella urologian kurssilla kävimme läpi virtsateiden sairaudet ja maligniteetit. Lasten kirurgian varsin laajalla jatkokurssilla opiskelimme mm. synnynnäisten rakennevikojen korjausta ja akuuttien tilanteiden (infektiot, vierasesineet, palovammat) hoitoa. Onkologian kurssi sisälsi pikaiset perusteet eri syöpähoitoihin. Ennen joululomia ohjelmassa oli vielä keuhkotautien jatkokurssi, joka keskittyi astman ja COPD:n diagnosointiin ja hoitoon. Tammikuusta muodostui toden teolla koko lukukauden kiireisin vaihe, osasyyllisenä tähän huono tuuri lukujärjestyksen kanssa, sillä 11 kurssista ehdimme tenttiä ennen joululomia vain neljä. Uusi vuosi alkoi kahdella jäljellä olevalla kurssilla: Kuntoutuksen jatkokurssilla sekä hematologian perusteilla, joista jälkimmäisessä piti jaksaa vain viikon aikana päntätä kaikki yleisimmät veritaudit. Tämän päälle edessä oli vielä 7 loppukoetta.
10-semman urakasta selviydyttyä alkaa ensimmäistä kertaa oikeasti realisoitua se tosiasia, että loppusuora jo häämöttää: Viimeinen vuosi on ikään kuin kirikierros, sillä 11-semma on vain parin kuukauden mittainen 6-vuoden käytännönharjoittelun alkaessa jo pääsiäiseltä ja kestäen kesän yli. Tämän vuoksi perinteistä hengähdystaukoa lukukausien välillä ei ehdi nyt pitämään vaan uusi lukukausi käynnistyy täydellä höyryllä jo helmikuun alusta.
Kulunut vuosi on ollut koronan vuoksi poikkeuksellinen - luonnollisesti se on tuonut paljon lisää epävarmuustekijöitä myös urheilurintamalle: enää ei voi olla varma siitä, että pystytäänkö urheilutapahtumia järjestämään suunnitellusti tai onko matkustaminen ulkomaille kisoihin ylipäätään enää mahdollista? Joskus se on pienestä kiinni, kuten tänä vuonna. Tässä long story (not so) short: Road to Vantaa.
Uusi treenikausi pyörähti vuosi sitten käyntiin vasta marraskuussa. Koulussa piisasi kiirettä, ja SM-maratonin jälkeinen ylimenokausi oli venynyt useamman viikon mittaiseksi "löhöilyksi". Näillä aamuilla uusi liekki on aina kaivettava vuosi vuodelta syvemmältä. Ilman sisäistä paloa tavoitteellisesta harjoittelusta ei tällä tasolla tule mitään: väkisin puurtaminen muiden iloksi käy äkkiä liian raskaaksi, ja siinä vaiheessa on yleensä parempi laittaa tossut naulaan. Treenit alkoivat kuitenkin jälleen valmentaja-Anteron ohjelmilla maittaa. Talvi Riiassa oli poikkeuksellisen hyvä juoksijalle: lunta ei ollut kuin parina päivänä eikä nastalenkkareita tarvinnut kaapista kaivaa. Juoksumäärät alkoivat olla samalla tasolla kuin parhaimmillaan vuosina 2014 ja 2015. Avaintreeneinä toimivat vanhat tutut: viikottainen pitkä lenkki mäkisessä maastossa (aina 30+ km), riitävän kevyet puolimaratonvauhtiset tonnit ja maratonvauhtiset 2000m:n vedot 1 min palautuksella - erona edellisiin vuosiin, että pitkä lenkki oli vauhdiltaan useimmiten reipas ja toistomäärät vedoissa hieman aiempaa suuremmat.
Huhtikuun SM-puolimaratonia varten kunto oli jo varsin lupaava, mutta koronatapausten räjähdettyä kasvuun kisa jouduttiin harmittavasti perumaan. Samalla tuli äkkilähtö Latviasta Suomeen, kun yliopistomme siirtyi etäopetukseen ja matkustusyhteydet maiden välillä katkaistiin. Päädyin tällöin aloittamaan lääkärin työt etäopintojen ohessa, mikä osoittautui varsin raskaaksi yhdistelmäksi. Kevyt treenaaminen keskittyi lähinnä viikonloppuihin, kun palautumiselle ei jäänyt muuten juuri aikaa. Heinäkuussa lukukauden päätyttyä tilanne helpottui merkittävästi: töiden ohessa askel oli luonnollisesti raskas, mutta treenit alkoivat purra. Kaikeksi onneksi Kalevan Kisat osuivat tänä vuonna vasta elokuulle, joten kunto ehti hyvin nousta siellä odottavaan ratakymppiin mennessä. Vapaapäivänä askel Turussa oli heti astetta terävämpi. Kisa sujui odotuksiin nähden reilusti yläkanttiin. Loppuaikani 30:45 oli paras 5 vuoteen ja paras koskaan juoksemani aika Suomen maaperällä. Kalevan Kisojen jälkeen noudatin suunnilleen samaa ohjelmaa, mitä vuosi sitten: ennätyskulku Kuukan Hölkässä Uuraisilla ja Konttihölkässä Saarijärvellä kielivät siitä, että Kalevalaisten tulos ei ollut sattumaa. Syyskuussa alkoi olla jo huhtikuun vire päällä, joten haussa oli sopiva maantiekymppi. Jyväskylässä Finlandia Marathonilla oli tänä vuonna tarjolla maratonin ja puolikkaan lisäksi vain varttimaraton, mutta järjestäjät onneksi lupautuivat mittaamaan reitille virallisen kympin väliaikapisteen. Jalkaan solmin ensimmäistä kertaa Niken vieterikengät, joiden olin jo muutamissa treeneissä todennut tuovan merkittävää lisävauhtia askeleeseen. Puolimatkan väliajalla 15:16 jopa 31 minuutin alitus olisi ollut mahdollinen, mutta varsin navakka vastatuuli söi loppumatkasta vauhtia n. 10 s/km. Kympin väliaika 31:19 oli silti alle aiemman ennätykseni.
Syyskuussa koronatilanne alkoi nopeasti pahentua meillä ja maailmalla. Tästä alkoi itse asiassa koko maratonharjoittelun piinaavin vaihe: ennenkokematon epätietoisuus siitä, että pääsisikö kisoja laisinkaan juoksemaan. Ennen SM-maratonia ja paluuta Riikaan edessä oli vielä SM-maastot Kurikassa. Jännityksellä seurasin 14 vrk:n ilmaantuvuuden kehittymistä Suomessa. Latvia päivittää uudet matkustusrajoitukset aina kerran viikossa perjantaisin. Mikäli ilmaantuvuus ylittäisi 16/100,000, edessä olisi parin viikon karanteeni Latvian päässä. Tästä puolestaan koituisi itselleni suuria vaikeuksia opintojen uudelleenjärjestämiseksi. Kuinka ollakaan, lukema oli 16,1, eli edessä oli ennenaikainen paluu Riikaan ja osallistuminen SM-maastoihin jäi valtakunnallisesti vain noin muutaman kymmenen tartunnan päähän. Tämän jälkeen karanteenirajaa nostettiin ensiksi 25:een, ja lopulta Latvian koronatilanteen edetessä täsmälleen Suomen tahtia raja nostettiin SM-maratonin aattona 40:een, eli kuin ihmeen kaupalla pääsin lentämään Helsinkiin vielä kisojen vastaisena yönä. Varasuunnitelmana minulla olisi ollut juosta samana viikonloppuna Riga Marathon, joka oli jo kerran jouduttu siirtämään koronan takia toukokuulta. Tilanteet Latvian paikallispolitiikassa muuttuivat kuitenkin epätodellisen nopeasti, ja lopulta koko tapahtuma päädyttiin perumaan viime hetkellä. Nyt tähdet olivat kohdillaan: pahimmassa tapauksessa käteen olisi jäänyt luu sekä Riiasta että Vantaalta.
Nummela ja Sandler
Yöllä klo 01 kömmin majapaikkaamme Vantaalla, jossa Miika oli jo vastassa. Montaa silmäystä en ehtinyt ennen aamun sarastamista torkahtaa, sen verran vaiherikas päivä oli takana ja kisajännitys jo päällänsä. Lisätykytyksiä aamulla aiheutti majapaikkamme kokin nukkuminen pommiin. Hyvästä tankkauksesta huolimatta aamiaista on välttämätön syödä, mielellään ajoissa n. 3-4h ennen starttia. Ei auttanut muu kuin lähteä autolla etsimään purtavaa toisesta hotellista. Sitten takaisin majapaikkaan ja kiireen vilkkaa perinteiset maratonin esivalmistelut: juottopullojen täyttö ja merkkaus oikeille kilometripylväille. Päälle lyhyt nihkeäntuntuinen verkka ja siirtyminen starttiviivalle täydessä keskittyneisyydessä. Ennakoin, että mestaruus saattaisi kiinnostaa niin sub-2:18-PB:n omaavaa Aki Nummelaa kuin tasaisesti joka vuosi kehittynyttä Björn Sandleria. Muutenkin ilmoittautuneita oli ilahduttavan paljon, mm. kymmenkunta alle 2:30-miestä, siitäkin huolimatta, että juoksijoita jakaantui tänä vuonna poikkeuksellisesti kahdelle eri matkalle. Keli muutoin sateisen viikon lomassa muuttui parahiksi lauantaille erinomaiseksi: 13 astetta ja aurinkoista, eikä tuulesta ollut liiemmin haittaa. Startin tapahduttua siirryin heti kärkeen taakseni vilkuilematta. En yleensä ikinä seuraa vauhtia kellosta vaan vedän tunteella; näin matka taittuu nopeammin eikä heterogeenisen reitin hitaammilla pätkillä vahingossa sorru yliyrittämiseen, vaikka välillä napsahtaisikin hitaampi kilsa. Ensimmäisen neljänneksen täyttyminen peräti 3:15/km-vauhdilla hieman yllätti, mutta kulku oli sen verran helppoa, että uskalsin vain antaa mennä. Puolikas tuli yhä erinomaisella
fiiliksellä ajassa 68:44; tässä vaiheessa haaveena ollut 2:20-alitus alkoi ilman haveria näyttää todennäköiseltä. Vieterikengät veivät askelta lennokkaasti tasaisilla suorilla ja ylämäkeen, mutta profiililtaan kengät ovat kuitenkin sen verran kiikkerät, että verrattain mutkaisella ja kapealla reitillä täytyi pitää varansa, että pysyi reitillä. Kolmannella kierroksella myös pujoteltavien kierroksella ohitettavien juoksijoiden määrä alkoi merkittävästi lisääntyä, mikä omaan väsymykseen yhdistettynä voi aina olla pieni riskitilanne. Edessä reittiä näyttänyt moottoripyörä teki kuitenkin varsin hyvää työtä. Viimeisen kilometrin alkaessa vilkaisin kelloa, eikä haamurajan alitus ollutkaan enää niin varmaa. Viimeisellä ylikulkusillalla tasan 200 metriä ennen maalia näin onneksi Rahkosen Jukan karjumassa, että "nyt kaikki peliin niin menee vielä alle 2:20!" Vilkaisin kelloa, joka näytti 40 sekuntia armonaikaa. Päätin ohjeesta laittaa kaiken peliin ja alamäkivoittoinen loppusuora tuli kuin tulikin itkuraastolla 30 sekunnissa. Se oli siinä! Suomen mestaruus ja bonuksena uusi ennätys 2:19.49. Hopeaa Björn Sandlerille uudella PB:llä 2:22.01 ja Aki Nummelalle pronssia, 2:26.41. Mestaruus oli jo viides, mutta kuten aiemminkin todettua, ne kaikki ovat olleet ainutlaatuisia matkoja omine haasteineen. Kiitos jälleen huollolle, joka vuodesta toiseen on taannut menestyksen (Antero, Teemu, Tepa, Jaakko ja Soile). Kiitos myös seuralleni Jyväskylän Kenttäurheilijoille kaikesta saadusta tuesta. JKU on ansaitusti Suomen paras yleisurheiluseura myös tänä vuonna voittaen Kalevan Maljan jo kuudennen kerran.
Jälleen on yksi lukukausi onnellisesti ohi ja 3/4 opinnoista kasassa. Koronan myötä 9-semmasta muodostui hieman erilainen, mitä etukäteen olin osannut odottaa.
Alun perin suunnitelmana oli tutustua pääsiäislomalla tulevan kandikesän tk-vuodeosastotyöhön, kun olin ehtinyt saada kandiluvat taskuun juuri parahiksi tätä ennen. Kevään kursseista ehdin suorittaa normaalisti vain neurologian sekä lastentautien 2-kurssin, kunnes pandemia iski lopulta myös Latviaan. Edessä oli pienellä varoitusajalla siirtyminen lähiopetuksesta etäopetukseen, ja matkustaminen viimeisellä mahdollisella lennolla koti-Suomeen. Tämän myötä parin viikon tutustumisjakso tk:ssa venyi lopulta 2,5 kuukauden mittaiseksi työputkeksi. Tähän ryhtyessä oli tietysti odotettavissa, että kaikki illat työpäivien jälkeen tulisivat täyttymään kouluhommista. Urheilullisesti korona-kevät oli iso takaisku, sillä alkuvuoden harjoittelu oli ollut parasta viiteen vuoteen. Kaikkien juoksukilpailujen peruunnuttua töiden ja opiskeluiden yhdistelmä treenien kustannuksella sopi kuitenkin hyvin ohjelmaan. Kevät menikin sitten pienoisessa sumussa valtavan määrän kanssa kursseja: yksi toisensa perään menivät neurokirurgia, keuhkotaudit, lasten kirurgia, infektiotautien 2-kurssi, anestesiologia, lasten infektiotaudit, epidemiologia ja tilastotieteen kurssi. Lopun exam-urakkaa helpotti lukulomalle jääminen hyvissä ajoin ennen juhannusta, joten tästäkin semmasta selvittiin lopulta kunnialla.
Kokonaisuutena koronakevät jäi kokemuksena plussan puolelle, vaikka vastaavaa urakkaa ei ole eteen tullut 2-vuoden kurimuksen jälkeen. Kevään ja kesän työt tarjoavat kuitenkin juuri sitä kullanarvoista käytännönkokemusta, joka etäopiskelussa jää väkisin uupumaan. Poikkeusolot valitettavasti jatkuvat myös ensi syksynä: lähiopetukseen palataan tällä tietoa vasta lokakuun puolella.
8/12 semmaa, 4/6 vuotta ja 2/3 lääkistä paketissa. Latvian vuosia on nyt takana yhtä monta kuin college-aikoina Yhdysvalloissa v. 2008-2012. Sitä on jotenkin vaikea käsittää. Neljän vuoden opintojen suorittaminen tarkoittaa myös mahdollisuutta hakea kandin oikeuksia Suomeen.
Viime kevään kevyemmän semman jälkeen oli tiedossa, että syksyllä saisi sykkiä 8-semman kanssa astetta enemmän. Pieni välikuoleman pelko osoittautui kuitenkin turhaksi: pian koittavat työt lääkärin sijaisena lisäsivät kummasti lukumotivaatiota. Pimeä syksy hurahtikin varsin nopeasti oppikirjoihin ja Käypä hoito -suosituksiin uppoutuen. Lisäksi tenttiurakkaa kevensi merkittävästi se, että oma lukujärjestys sattui kerrankin olemaan täydellinen: raskaimmat aineet eli infektiotautien ja sisätautien jatkokurssit sain tehtyä heti alta pois alkusyksystä ja näistä vielä pre-examit ennen joulua. Näin ollen varsinaiselle koejaksolle ei jäänyt kuin 2 tenttiä.
Tupukin on käynyt infektiotautien kurssin!
Infektiotautien 2-osa oli ensimmäistä mielenkiintoisempi, mutta varsin laaja-alainen: Aiheet vaihtelivat tutusta borrelioosista meille harvinaisiin mutta tropiikissa yleisiin kuumetauteihin (esim. unitauti). Tentti koostui kahdesta 70 minuutin sessiosta, jossa ensiksi oli 100 monivalintaa, ja tämän jälkeen arvalla 2 avointa kysymystä sekä 1 potilas-case. Kysymyksinä oli mm. immunosupressiivisen potilaan keuhkokuume ja ikteerisen potilaan diagnostinen algoritmi.
Sisätaudeissa kävimme läpi viime kevään tapaan lukemattomia aihealueita gastrosta, endokrinologiasta ja nefrologiasta. Monet näistä olivat varsin hyödyllisiä ihan yleislääkärillekin, kuten suolistosairaudet ja diabetes, kun taas osa oli kovinkin yksityiskohtaista ja raskasta ulkoa opettelua, jossa 5-semman patologia ja patofysiologia tuli nyt kerrattua. Sisätautien tentti stressasi koko semmasta ehkä eniten, koska 45 minuutissa 3 avointa kysymystä, 1 kustakin aihealueesta, vajaan 200:n joukosta kirjaimellisesti hatusta nostaen, ei jättänyt varaa miettimisille. Onneksi suurin osa kysymyksistä oli aseteltu siten, että ne mahdollistivat lyhyehkön vastauksen, esim. tiettyjen vatsan alueen sairauksien luokittelusta, hyperaldosteronismin diagnostiikasta, tai munuaisbiopsian aiheista ja vasta-aiheista.
Lukukausi jatkui näiden jälkeen rennommissa merkeissä tähän asti uudella kurssilla eli pediatrian perusteilla. Kurssin aikana pääsimme tutustumaan Riian lastensairaalan toimintaan. Päällimmäisenä mieleen jäi meidän erinomaisen hyvä, noin oman ikäiseni opettaja, joka oli kuin kala vedessä ns. vaativampienkin potilaiden kanssa. On aina yhtä hienoa seurata sellaisten lääkäreiden työskentelyä, jotka ovat silmin nähden löytäneet oman alansa ja joilla on myös intohimoa opetukseen.
Marraskuu oli pyhitetty obstetriikan ja gynekologian jatkokurssille. Tunnit järjestettiin päivittäin ympäri Riikaa eri toimipisteissä, mm. kahdessa eri keskussairaalassa, synnytyssairaalassa sekä yksityisellä klinikalla. Tärkeinä aihealueina mieleen jäivät mm. hedelmällisyyshoidot ja tuumoridiagnostiikka. Eniten työtä tammikuun examia ajatellen tuottivat lähinnä lukuisat seulontaan ja hoitolinjoihin liittyvät algoritmit.
Joulukuussa pitkä syksy alkoi jo painaa kintereissä. Onneksi vuorossa oli ehkä yksi mielenkiintoisimmista kursseista eli päivystyksellisen kirurgian kurssi, joka oli ikään kuin sokerina pohjalla pitkän vuoden päätteeksi.
Tammikuussa ennen tenttijaksoa oli jäljellä vielä psykiatrian jatkokurssi, joka oli jälleen yllättävän kiinnostava kokonaisuus eri käytös- ja persoonallisuushäiriöitä sekä fobioita. Kolmen avoimen kysymyksen tenttiin piti siis käytännössä opetella ICD-10 -kriteeristö ulkoa. Kysymyksiksi osuivat ajatuksenjuoksun häiriöt ja diagnostiikka, antipsykoottien luokittelu ja valinta, sekä ADHD.
Ennätysaikaisin alkaneelle talvilomalle ei ole kerrankin suunniteltuna mitään ohjelmaa: aikaa on siis rentoutumiselle ja kandin lupien hakemiselle Valviralta. Myös juoksut jatkuvat opintojen sallimissa rajoissa. Kieltämättä näillä aamuilla saa syksyisin uuden kauden motivaatiota kaivaa aina vain syvemmältä. Vielä se on toistaiseksi löytynyt joka kerta reilun mittaisen ylimenokauden jälkeen. Tänä vuonna asiaa on edesauttanut myös todella poikkeuksellinen talvi: Riian leveyspiireillä lunta ei ole tähän asti jäänyt maahan kuin yhtenä päivänä lokakuun lopussa. Juoksijat ainakin tykkäävät!
Omalta osaltani kulunut kesä oli kaksijakoinen ja kului urheilullisesti hiljaiseloa viettäen ja kesätöitä tehden. Toukuussa kisatun Riga Marathonin jälkeen kroppa ei jostain syystä missään vaiheessa palautunut hellekisan rasituksesta. Kovat helteet Riiassa jatkuivat, tehotreeneistä muodostui napsun verran liian kovia, ja nämä yhdistettynä lukukauden lopun opintoihin saivat aikaan huonoon kierteen, jota kesti peräti 2 kuukautta. Kun heinäkuun alkuun mennessä alipalautuneisuus ei lähtenyt aukeamaan edes tehotreenejä keventämällä ja harventamalla, oli pakko viheltää peli poikki, mikäli loppukesästä halusi vielä kisata. Viikko täyslepoa korjasi tilannetta onneksi sen verran, että kehtasin ilmoittautua Kalevan Kisojen 10,000 metrille Lappeenrantaan. Vaikka tuloksena oli putoaminen pistesijojen ulkopuolelle 9:nneksi, kisa kulki töidenkin päälle juostuna hyvissä olosuhteissa edellisviikkoihin verrattuna kuin Strömsössä, ja aika 31.14 oli reilusti odotuksia parempi.
Kalevan Kisojen jälkeen oli jälleen perinteisesti aika suunnata katseet kohti syyskuun SM-maratonia. Treenit alkoivat heti purra - joskin vain kerta päivään tehtynä - ihan eri tavalla kuin alkukesästä. Samalla jalat puolestaan alkoivat vähitellen tottua seisomatyöhön leikkaussalissa. Heinä- ja elokuu tarjosivat arvokasta käytännönkokemusta mm. gastro- ja tekonivelleikkauksista sekä traumapotilaiden hoidosta. Kiitos tästä Lahden ja Jyväskylän avuliaalle henkilökunnalle!
Heti pari päivää Kalevan Kisojen jälkeen vedin harjoituskilpailuna Kuukan Hölkän Uuraisilla, ja lisäksi vielä elokuun lopussa hain rasitusta kroppaan juoksemalla 3 kisaa viikon sisään: lauantaina Saarijärven Konttimäessä 16 km mäkisellä reitillä, tiistaina töiden päälle Harjun Elokuun Kisojen 10,000 m lämpöisessä kelissä 31.21, ja vielä perjantaina Sakun Hölkkä 7 km Pylkönmäellä. Nämä nostivat todella hyvin kuntoa, ja viimevuotisiin tuloksiinkin peilaten alettiin olla aikataulussa.
SM-maratonille matkustin jälleen totutusti perjantaina Riiasta, missä uusi lukukausi on pyörinyt täydellä höyryllä jo 3 viikkoa. Espoossa majoitumme yhdessä valmentaja-Anteron sekä JKU:n kahden muun maratoonarin Jonathan Kilpelän ja Aleksi Niemelän kanssa. Kävimme noutamassa numerot Otahallista ja tutustumassa verrytellen kisa-alueeseen. Juoksu tuntui onneksi ihan hyvältä. Pientä jalkakremppaa oli taas ollut liikkeellä; niitä tuntuu aina kummasti ilmestyvän joka vuosi ennen maratonia. Muuta tietoa reitistä ei ollut kuin että se tulisi olemaan isolta osaa (16 km) sorapolkua maastossa. Kuinka paljon se tulisi vaikuttamaan kisan kulkuun jäi nähtäväksi.
Keli lauantaiaamuna oli ennusteisiin nähden erinomainen: pilvipoutaa, tyyntä ja lämpötila maratonia ajatellen ihanteellinen +10°C. SM-maratonin ja veteraanien SAUL-SM oli määrä startata yhtä aikaa puolenpäivän aikaan, ja tämän jälkeen 20 minuutin aikana eri lähtöaalloissa olisi vuorossa kansallinen Espoon Rantamaraton. Startti tapahtui Otaniemestä, josta reitti puikkelehti lukuisten tietyömaiden läpi merenrantaan kierroksen ainoalle hieman nopeammalle pätkälle Keilaniemestä Westendiin. Eka vitonen meni mukavasti 3:24/km-keskivauhdilla. Odotetusti samaan vauhtiin lähti viime vuoden kolmonen Antti-Pekka Niinistö, mutta ihmetystä herätti täysin yllättäen mukana keikkuva tumma juoksija. Westendistä alkaneella polkuosuudella kaveri vaikutti olevan kuin kotonaan pitäen ketjun kireällä. Tämä pisti hieman omia pasmoja sekaisin, kun alle 3:30/km-vauhti kumpuilevassa ja kiharaisessa maastossa ei ollut enää mitään helppoa rallattelua, ja takana oli vasta kymppi. Tässä vaiheessa selvisi, että kaveri on kamerunilainen juoksija Mbacha Eric Mangeh, jonka olisi kuulunut startata vasta Rantamaratonin lähtöaallossa.
Teemu tarjoaa juomaa 12km:n huoltopisteellä. Kuva: Aki Nummela
Ennen ensimmäisen kierroksen täyttymistä 18 km:n kohdalla reitti nousi Tapiolasta Otaniemeen. Tässä jojon päässä ollessani jalkani hörppäsivät happoa, ja oli pakko antaa hieman siimaa kärkikaksikolle. Niinistö huomasi iskun paikan ja alkoi repiä tasaisesti eroa. Puolikkaan väliaika oli n. 1:12.40. Tässä vaiheessa aloin jo henkisesti valmistautua hävittyyn mestaruustaistoon yrittäen kuitenkin pitää oman vauhdin mahdollisimman tasaisena. Polkuosuudella tämä alkoi kuitenkin vaikeutua, kun jatkuvat vauhdinmuutokset söivät voimia: kilometrivauhdit putosivat 3:40:n tuntumaan, ero Niinistöön oli jo noin minuutin luokkaa. Mangeh puolestaan oli n. 100 metriä edelläni, mutta ero ei siitä muuttunut suuntaan eikä toiseen.
Viimeinen kymppi alkoi olla pelkkää maalin odottelua; samalla yritin kuroa väsyneen Mangehin etumatkaa kiinni metri metriltä. Tilanne mestaruustaiston suhteen muuttui kuitenkin yhtäkkiä 36 km:n jälkeen, kun näin pitkällä suoralla Niinistön keltaisen paidan vilkkuvan vain vajaan 200 metrin päässä. Tästä voimia saatuani imin eron väkisin kiinni 38 km:n paalulle tultaessa, ja saman tien yritin täysillä karkuun viimeisen polkujuoksupätkän samalla alkaessa. Tämä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo tehtävä kierroksella ohitettavien ruuhkassa, jossa kyynärpäät kolisivat yhteen kerran jos toisenkin (pahoittelut tästä!). Yhdessä vaiheessa kapealla polulla johtoauto jumittui edessä olevan juoksijamassan taakse, joka ei ilmeisesti kuullut auton äänitorvea musiikkia pauhaavien korvakuulokkeidensa takaa. Itse pääsin onneksi ohi ojan kautta kiertäen. Maalialueelle lasketeltaessa ero Kamerunin Mangehiin ja SM-hopeaa pokanneeseen Niinistöön oli jo selvä, joten pääsin juhlimaan kolmatta perättäistä ja yhteensä neljättä Suomen mestaruutta ajassa 2:27.40.
Neljäskin mestaruus voi maistua varsin makealta sen tultua vasta kovan viimeisten kilometrien väännön ja monien yllätyksellisten käänteiden jälkeen. Maraton kun armahtaa vasta 42 kilometrin ja 195 metrin jälkeen. Toivottavasti kuitenkin jatkossa matkan Suomen mestaruuksista mitellään vain päällystetyillä teillä.
Suuret kiitokset vielä Anterolle kuluneesta kaudesta sekä JKU:n huipulle huoltoporukalle (Teemu, Miika, Jaakko, Soile, Tepa ja Mika)!
Kuvaustuokio RSU:n tekemään henkilökuvaan liittyen. Kuva: Martins Zilgalvis.
Jälleen on yksi lukukausi päätöksessään. Tuntui, että 7. lukukaudesta muodostui eräänlainen väli-semesteri: helmikuussa täyteen tulleen kolmen vuoden jälkeen koulu alkoi tavallaan uudelleen alusta. Klinikkavaiheen kurssit käytiin nyt ensi kertaa niin sanotusti blokeissa, eli yhtä ainetta kerrallaan opiskeltiin aina päivittäin muutaman viikon ajan ennen seuraavan kurssin alkua. Aikataulujen suhteen tämä tarkoitti ansaittua hengähdystaukoa ja pientä kevennystä aiempiin lukukausiin verrattuna, mutta toisaalta lukemisten suhteen tämä tarkoitti enemmän omaehtoista suunnittelua, kun kurssit kuitenkin etenevät suhteellisen nopeasti ja poissaoloja on työlästä korvata.
Lukuvuosi alkoi helmikuussa työterveyden ja ammattitautien alkeilla, josta siirryttiin maaliskuussa infektiotauteihin. Jälkimmäinen oli ensimmäistä työläämpi kurssi sisältäen pitkälti puuduttavia listoja yleisimpien infektioiden tunnuspiirteistä ja niiden hoidosta. Ehkä kiinnostavin (ja samalla jännittävin) osuus kurssia oli viikko Riian tuberkuloosisairaalassa. Tuo aktiivivaiheessa tarttuva mutta Suomessa jo harvinaiseksi käynyt tauti on yhä varsin yleinen Latviassa rokottamattomien keskuudessa, ja siksi potilaita hoidetaankin täällä keskitetysti omassa sairaalassaan eikä muun erikoissairaanhoidon ohessa. Harvinaistuttuaan tauti on voitu kokea jopa hieman mystisenä, mutta täällä rutiini (yli 500 tapausta vuodessa) on luonnollisesti parantanut tietotaitoa ja hoitokäytänteitä.
Maalis-huhtikuun vaihde sujahti pääsiäisloman ohella sisätautien parissa. Teemat perus vatsaelinsairauksista munuaisten vajaatoimintaan tulivat tutuksi tai ainakin jollain tapaa sivutuksi. Tässä kuitenkin alkoi toden teolla huomata aihealueiden laajuuden ja samalla opiskelemisen oppimisen tärkeyden nopeatempoisen blokkikurssin ristiaallokossa. Kun alat etsiä tietoa yhdestä asiasta, huomaat ohimennen toisen mielenkiintoisen seikan, jolloin pian löydät itsesi yhä syvemmältä sivu-uomasta.
Huhtikuun lopun puolestaan vietimme psykiatrisella osastolla. Kurssista ei ennakkoon ollut minulla odotuksia suuntaan eikä toiseen, mutta sisällöiltään se yllätti positiivisesti, eikä vähiten hyvien opettajien ansiosta. Selväksi ainakin tuli, että psykiatreista ja psykoterapian saatavuudesta on pulaa meillä ja muualla. Etenkin monissa kehitysmaissa tilastot ovat pysähdyttäviä: ei ole tavatonta, että miljoonaa asukasta kohti maasta saattaa löytyä vain 1 psykiatri!
Toukokuu oli varattu Ob-Gynelle, eli kurssin alkupuoliskon opiskelimme synnytysoppia ja jälkimmäisen osan naistentauteja. Kurssina tämä oli ihan ok, joskaan aiheena raskauden komplikaatioita lukuun ottamatta se ei herättänyt intohimoja ennen eikä jälkeen. Mutta näinhän se varmaan eri kursseja opiskellessa luonnollisesti meneekin: omia erikoisalavaihtoehtoja voi käydä läpi poissulkumenetelmin.
Murtumien opetteluun tyhmänhauskoja muistisääntöjä, mutta jotain pitää aina keksiä!
Kuva: Medcomic.com
Kesäkuussa oli vuorossa ikään kuin sokerina pohjalla ortopedian kurssi. Tähän tuli keskityttyä enemmän oman henkilökohtaisen kiinnostuksen vuoksi ja luonnollisesti siksi, että muiden kurssien jatkuessa ensi syksynä ortopedia oli ainoa kurssi tällä semmalla, josta oli edessä loppu-eksami. Kurssi oli mielestäni onnistuneen monipuolinen kattaus alkaen käytännön ensiapusidostekniikoista lukuisiin erilaisiin murtumaluokitteluihin eri kuvantamismenetelmiä hyödyntäen. Ilokseni sain huomata, että viimekesäinen radiologian amanuenssuuri antoi tuohon hyvät lähtökohdat.
Toukokuun loppuun asti semesteri oli mennyt kuin siivillä, mutta kesäkuussa ajankulku alkoi jotenkin hidastua; ei siksi etteikö aiheet olisi olleet kiinnostavia vaan viime kesään verrattava kuumuus täällä Riiassa (joka päivä 25°C +/-, parhaimmillaan 33°C) ei juurikaan houkuttanut opiskelemaan sisätiloihin. Lisäksi tieto siitä, että tulevan eksamin vuoksi juhannus menisi jälleen kerran pois Suomesta masensi tietysti vähän mieltä. Mielestäni jos joskus vuodesta pitää olla Suomessa niin se on juurikin juhannuksena.
Eksamin aika tuli lopulta nyt kesäkuun viimeisellä viikolla. Kokeena ortopedia oli ihan erilainen kuin mihin tähän asti olemme tottuneet. Edessä oli 10 työpistettä liukuen toisensa perään, jossa kussakin piti vajaan viiden minuutin aikana pystyä suoriutumaan jostakin käytännöntehtävästä, kirjallisista monivalintakysymyksistä tai avoimesta kysymyksestä tehtyyn diagnoosiin liittyen. Kaikki oli aika perusjuttuja, mutta haasteeksi muodostui tehtävistä suoriutuminen täysin oikein (0 tai 1 p.) stressitilanteessa, jossa huomiokyky jää helposti juoksevaan aikaan taikka heikosti menneeseen edelliseen tehtävään. No tästäkin urakasta selvittiin pieni hiki hatussa.
Moni opiskelukaveri, joka oli juuri tässä vaiheessa opintoja minun vasta aloittaessani, valmistui tällä viikolla - lämpimät onnittelut kaikille tästä mankelista selvinneille! Omakin matka jatkuu... mutta ensiksi pieni hengähdystauko ennen heinäkuussa alkavia kesätöitä!
Toukokuun kolmantena viikonlopuna järjestettävä Riga Marathon on muodostunut jokavuotiseksi perinteeksi täällä Riiassa asuessani. Ensimmäisenä keväänä juoksin puolimaratonin, ja seuraavina vuosina olen keskittynyt lyhyemmälle 10 kilometrin matkalle. Tähän asti tuloksena on aina ollut paikka podiumilla (2:nen 2017 ja 2018), mutta voitto on ollut yhä saavuttamatta.
Keli kisaviikon aikana muuttui varsin dramaattisesti: Siinä missä alkuviikko oli monta viikkoa jatkuneen kylmän ilmarintaman vuoksi varsin viileä (max 10*C), keli alkoi yhtäkkiä lämmetä viikonlopulle nopeasti. Pidemmät matkat kisattiin sunnuntaina jo aikaisin aamusta, mutta niissäkin lämpötila alkoi lähestyä hellelukemia, etenkin maratonin loppuvaiheessa. Kymppi juostiin alkuiltapäivästä. Mittarissa oli jo tässä vaiheessa +27 astetta (päivän ylin +29) auringon hohkatessa pilvettömältä taivaalta.
Kuumasta kelistä huolimatta aloitin ns. normivauhtia, koska pöytätasaiset ensimmäiset kilometrit ovat kilpailun nopeimmat ennen raskaampaa osuutta sillan yli. Kaksi ekaa kilsaa tulivat 2:59 ja 2:57, mutta jo kolmannella kilsalla kova kuumuus alkoi tuntua (3:08). Seuraavat kilsat sillalle 3:14, takana olevan mäen päälle 3:18 ja takaisin sillalle navakassa tuulessa peräti 3:22. Tästä eteenpäin loppu oli pelkkää maalin odottelua. Ero takana tuleviin alkoi olla jo toista sataa metriä; piti vain yrittää säilyttää johto loppuun asti. Vesipisteitä oli onneksi kiitettävästi 2km:n välein, joten pääsin aina jokaisella niistä kittaamaan vettä kuivaan kurkkuun ja kaatamaan kahmalokaupalla sitä niskaani. Seuraavat kilsat keskustassa 3:11, 3:17, 3:12, 3:09, ja siihen vielä 300m päälle (ilmeisesti hieman ylimääräistä tuli pujoteltua maratoonareiden välissä, sillä mittari näytti matkaksi vielä n. 100 metriä enemmän kuin viime vuonna). Loppuaika hellekelissä jäi siis vaatimattomaksi (32:38) ollen noin minuutin heikompi kuin kahtena edellisvuotena. Tästä huolimatta oli makeaa päästä katkaisemaan maalinauhaa isoimmassa kisassa urallani. Seuraavat sijat menivät latvialaiselle Macukselle (33:16) ja italialaiselle Pifferille (34:27).
Riga Marathonille myönnettin täksi vuodeksi upgradaus IAAF Gold Label -luokkaan, ainoana pohjoiseurooppalaisena kaupunkina. Tämän myötä osallistujamäärät kasvoivat nyt merkittävästi, ja maratonille oli kutsuttu entistä kovempia afrikkalaisia juoksijoita. Kisan aattona sain tietää, että Gold Labelin ansiosta maratonilla olisi tarjolla villi kortti MM-Dohaan peräti 10 parhaalle. Aiemmin oli ainoastaan tiedossani, että top-5 ansaitsisi paikan Tokion Olympialaisiin. Epäilin, että uutena kisana Riian eliitin laajuus ei välttämättä olisi vielä samalla tasolla kuin muissa jo perinteeksi muodostuneissa Gold Label -kisoissa. Maratonia kuitenkaan harvemmin juostaan onnistuneesti läpi ilman kunnon maratonkeskittyneisyyttä ja tankkausta, joten en nähnyt järkeväksi vaihtaa ex-tempore ilmoittautumistani kympiltä maratonille. Kärjesssä mentiin aamun lämpenevästä säästä huolimatta kovaa (uusi reittiennätys 2:08.51), mutta kuinka ollakaan, odottamattoman monen keskeytettyä 10. sija olisi lohjennut inhimillisellä ajalla 2:25, mikä kieltämättä jätti hieman hampaan koloon...
Eilisistä SM-maastoista on kotiuduttu. Viimeiset kolme viikkoa menivät kaksijakoisesti SM-maantiejuoksujen ja -maastojen välissä. Jalat eivät tuntuneet liian hakatuilta puolimaratonin jälkeen, joten pääsin mielestäni kohtalaisen hyvin takaisin normiharjoittelun pariin. Vielä viikkoa ennen SM-maastoja suunnitelmana oli matkustaa Riiasta käsin Turkuun testaamaan "kympin" kuntoa. Tummia pilviä alkoi kuitenkin kasaantua taivaalle hyvin menneen viimeistelyharjoituksen (5x1000m radalla) jälkimainingeissa, kun takareisi alkoi yhtäkkiä kirrata kevyitä loppurullauksia tehdessä. Kun jumi ei ehtinytkään hellittää ennen kisaa sallien vain hitaan hölkän, ei auttanut muu kuin jättää kisaamatta ilman sen suurempia riskinottoja tulevien SM-maastojen suhteen. Tämä tietysti harmitti varsinkin, kun olosuhteet Turussa olisivat olleet täydelliset kevään viimeisenä lämpöisenä päivänä.
Jalkavaiva lopulta onneksi helpotti kunnon pohjehieronnalla ja herätti toiveita maastoihin osallistumisesta. Kisaviikolla testasin jalkaa kahdella vauhdikkaammalla harjoituksella: tiistain kiihtyvän 9km (avg. 3:43/km, 4:30-3:12/km) ja keskiviikon vakioviimeistelytreenin (4x500m tiellä 1:22-1:16 / 5' + 3x200m 30-29"/ 2'30") sujuttua ongelmitta, uskalsin varmistaa ilmoittautumiseni.
Tämänvuotiset SM-maastot kisailtiin Janakkalaan kuuluvassa Turengissa. Kiipulan koulutuskeskuksen maastoihin oli vedetty n. 1,9km:n mittainen kierros, joka oli taatusti yksi raskaimmista, mitä itse olen koskaan kokenut v. 2004 alkaneella SM-maastourallani. Ainoastaan vuoden 2011 Nivalan reitti oli samaa kaliiberia. Pellolta startannut reitti kulki ensimmäiset puoli kilometriä tasaista kovapintaista metsäpolkua. Tämän jälkeen alusta muuttui karkeaksi soraksi laskien erittäin jyrkästi korkeuseroltaan n. 20 metriä alas lammenrantaan. Mäen pohjalta juoksijat pääsivät kiipeämään lähes yhtä jyrkän n. 200 metrin mittaisen mäen ylös. Ihan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, edessä oli ilman hengähdystaukoa jälleen jyrkkä mäki alas. Tämän jälkeen vuorossa oli ehkä reitin mukavin osuus, pikkupätkä tasaista kangasmaastoa, jossa pääsi toipumaan ennen lopun pitkää hivuttavaa sorapintaista nousua takaisin stadionille.
Pitkän matkan osallistujalista oli tänä vuonna erittäin tasokas, kun mukaan uskaltautui myös moni aiemmin vain lyhyttä matkaa juossut ensikertalainen. Ounastelin Jaakko Piesasen olevan lähes varma mestari, juostiin kisa millä taktiikalla hyvänsä. Lisäksi oli selvää, että reitti oli kuin suunnistajille tehty, joten parin vuoden takainen hopeamitalisti, ranskalainen Frederic Tranchand sekä aina maastoissa hyvin viihtyvä, viime vuonna hopeaa ottanut Antti-Pekka Niinistö olisivat vahvoilla. Näiden lisäksi mitaleille oli tyrkyllä ainakin Saleva, Nummela, Järvenpää ja Tenhunen. Omille vahvuuksilleni reitti tulisi olemaan pelkkää myrkkyä, joten taktiikka oli yritettävä luoda sen mukaan: liian hiljaa ei voisi lähteä matkaan.
Jarkon kanssa taistelua 5-sijasta reitin isoimmassa mäessä.
Kisapäivä oli keliltään hyytävän kylmä: tuulinen ja vain 5 astetta lämmintä. Olosuhteet olivat kuitenkin vielä päivällä suhteellisen hyvät iltapäivällä alkaneisiin rae- ja sadekuuroihin nähden. Ekalla kierroksella koin järkeväksi antaa heti muutama kymmenen metriä siimaa: siitä huolimatta kierros tuli alle 6 minuutin. Toisella kierroksella alkoi olla selvää, että mitalit karkaavat tänään muille. Ero pistesijoihin näytti myös huolestuttavasti kasvavan, mutta toistelin vain mielessäni valmentajan neuvoa: "12km on pitkä matka, ja moni tulee hyytymään liian kovaan alkuvauhtiin". Maastosta johtuen juoksu ei ollut missään vaiheessa tasapainoista ja meno oli kaukana flow-tilasta: jyrkissä alamäissä askel tuntui vain tökkivän ja pitkähköiksi osoittautuneet 9-milliset piikit vain hakkasivat kivikossa. Ylämäet puolestaan tuntuivat 6 kertaa kierrettäessä järkyttävän raaoilta Riian tasaisten maastojen jälkeen. Kuitenkin kisan edetessä itseluottamusta alkoi nostaa fakta, että pystyin säilyttämään loput kierrosajat n. 6:30:n paikkeilla samalla kun väsyneitä selkiä alkoi odotetusti tulla yksi toisensa perään vastaan kisan toisella puoliskolla.
Tällä kertaa nousu riitti viidenteen sijaan, joka oli kyllä päivän maksimi (eroa 4:nneksi juosseeseen Salevaan jäi 44 sekuntia). Kärki oli murskaavan ylivoimainen: Piesanen vei voiton minuutin erolla, ja muut mitalistit Tranchand ja Niinistö juoksivat myös hyvin. Joukkuekilpailussa JKU oli poisjääntien vuoksi kakkosmiehityksellä liikkeellä, mutta pääsimme kuitenkin pokkaamaan hopeaa yhdessä Jonathan Kilpelän (15:s) ja Miika Takalan (23:s) kanssa. Turun Urheiluliitto vei mestaruuden 9-sijapisteen erolla.
Viime viikonloppuna Vantaan Tikkurilassa kisattiin mielenkiintoinen ja tasainen SM-maantiekilpailu. Omat odotukset olivat kasvaneet kisaa ja mahdollista puuttuvaa Suomen mestaruutta ajatellen hyvin menneen treenijakson ja Karhu-viestin jälkeen. Lähtölista vaikutti olevan tasokkain sitten vuoden 2014: potentiaalisia mestareita pystyi nimeämään puolen tusinaa kaveria. Seurakaveri-Mannisen jäätyä pois veikkasin kovimman vastuksen jälleen tulevan viime vuonna hopeaa vieneeltä Antti-Pekka Niinistöltä sekä mestaruuden voittaneelta Jarkko Järvenpäältä, joskin hänen päivän kuntonsa riittävyyden arvelin olevan 50:50 yllättävän heikosti menneen Karhu-viestin perusteella. Lisäksi arvelin, että muut (erityisesti potentiaaliset debytantit Hannu Granberg ja Eero Saleva) saattaisivat "erehtyä" samaan vauhtiin, mutta matka maaliin tulisi olemaan pitkä 15km:n jälkeen.
Kisa käytiin säältään erinomaisissa olosuhteissa (+10'C ja erittäin heikkoa tuulta 2 m/s). Reitti sisälsi ensi alkuun yhden 1,1km:n pikkukierroksen hallin ympäri ja tämän jälkeen neljä 5km:n mittaista lenkkiä Tikkurilan liikuntapuiston ympäristössä. Kierros oli optimoitu korkeuseroiltaan pöytätasaiseksi mutta toisaalta suorien kustannuksella ollen omaan makuuni varsin syheröinen: rytmiä rikkovia 90 asteen mutkia kertyi puolimaratonin matkalle lähes satakunta, joista sentään osa oli onneksi saatu loivennettua vetämällä kevyenliikenteen väylää kulkenut reitti ajoväylän poikki.
Järvenpää lähti odotetusti heti paukusta alle kolmen minuutin vauhtia. Pääjoukkoa vetäessäni jäin tarkkailuasemiin antaen tarkoituksella 30m siimaa. 1,1km:n alkukierroksen jälkeen ero ei kuitenkaan enää kasvanutkaan, joten siinä paikassa tiesin, että nyt mestaruutta tarjotaan hopealautasella.
6km:iin tultaessa olin ajanut eron umpeen, ja hieman yllättäen meidän takaa-ajajien joukko oli jo pienentynyt kahteen, eli minun lisäkseni Granbergiin. Mestaruus olisi enää kolmen kauppa.
Kovaa alkuvauhtiaan himmaamaan joutuneen Järvenpään meno ei ollut ollenkaan normaalia Jarkkoa, joten hänet saavutettuamme ammuin heti kärkeen lisäämään vauhtia. Jarkko pyrki välillä uudelleen kärkeen, mutta vauhti tuppasi aina silloin tasaantumaan. Tämä ei ollut jatkon kannalta hyvä, sillä Granberg tuli edelleen helposti peesissä, ja meitä oli yhä liian monta mestaruustaistoon. Pidin ketjun siis kireällä, mikä ennakoi Jarkon putoamista kyydistä: 10km sujahti helposti aikaan 31:22, joka alittaa epävirallisesti oman maantie-ennätykseni 7 sekunnilla.
11km:iin tultaessa ja kolmannelle vitosen lenkille lähdettäessä meitä oli odotetusti enää minä ja Granberg jäljellä. Nyt mitattaisiin lähinnä keskimatkoilla viihtyneen juoksijan pään ja kunnon kestäminen hänelle tuntemattomalla alueella. Vedin yhä tiukalla temmolla, mutta Hannu seurasi eleettömästi. Selkeästi maratonainesta.
15km:ssa reitin ainoalla pidemmällä suoralla ja vastatuulipätkällä koin itse ensimmäisen kerran vaikeuksia vauhdinpidossa. Rupesin hamuamaan jäljellä olevaa kofeiinigeeliä taskusta Hannun siirtyessä piikkipaikalle. Jotenkin tupeloin avaamisen kanssa onnistuen pudottamaan geelin maahan. Tämän henkisen kolauksen jälkeen jouduin keräilemään itseäni hetken aikaa viimeisen kierroksen samalla alkaessa.
Tajusin, että minun olisi kaikesta huolimatta yritettävä vielä jonkinlaista aikaista ratkaisua, joten heti vikan kierroksen alkuun iskin vielä viimeiseen vetooni. Vauhti ei kuitenkaan kiihtynyt enää käytännössä yhtään; sen sijaan kannustuksesta päätellen takaa-ajajien askeleet alkoivat jo uhkaavasti lähestyä. Hannu tiedosti tilanteen ja teki kovan rytminvaihdoksen 3km ennen maalia. Laskin yksi plus yksi yhteen: ero takana tuleviin oli yhä vähintään 15 sekuntia, ja jos pystyisin sinnittelemään Hannun vanavedessä lopun matkaa, hopea on taattu.
Näin kävikin: Hannulle kultainen debyytti ajalla 67:12 ja meikäläinen 6 sekuntia perässä tyydyttävällä ajalla 67:18. Kirikamppailussa pronssi meni ajalla 67:34 kokeneelle Aki Nummelalle, joka kukisti toisen debytantin (Hannun lisäksi) eli Eero Salevan. Hattua pitää nostaa heidän debyyteilleen!
Nuorten kynnys (valmiudet) siirtyä SM-maantiekympiltä puolimaratonille on tämän vuosikymmenen aikana noussut varsin korkeaksi. Toivottavasti edellä mainitut uskaltautuvat rohkeasti kokeilemaan maantiematkoja myös jatkossa.
Tiedän, että tämä on hieman vanha virsi, mutta todettakoon, että tässä olisi jälleen saumaa esim. puolimaratonjoukkueelle EM-kisoihin, jos liitto alkaisi suhtautua sellaisen lähettämiseen myönteisemmin.
Huhtikuun ensimmäinen viikonloppu tarkoittaa kevättä ja useimmalle kestävyysjuoksijalle maantiekauden alkamista Karhu-viestin merkeissä. Tuo jo 42:tta kertaa järjestetty legendaarinen maantieviesti Rauman ja Porin välillä on kuulunut myös omaan ohjelmaani aina kuin mahdollista. Ensimmäinen kerta taisi olla v. 2007 erikoisjoukkueiden sarjassa Jyväskylän Kikkailijoiden joukkueella, jolla irtosi myös tähän asti ainoa voittoni. Sen jälkeen olemme tietysti aina osallistuneet JKU:n porukalla seurajoukkueiden sarjaan (itse mukana v. 2013 ja 2014). Viime vuonna pojat hoitivat kautta aikain ensimmäisen voiton, joka tänä vuonna oli siis puolustettavana.
Parhaimmillaan Karhu-viesti tarjoaa hyvän avaavan harjoituksen sopivan leppoisissa merkeissä myötätuulen säestämänä ennen myöhemmin samassa kuussa järjestettäviä SM-maanteitä. Kisa sopi tänä vuonna hyvin myös omaan ohjelmaani, koska opinnoista sattui sopivasti väliviikko ilman läsnäolopakkoa. Matkaan emme saaneet ihan ykkösnyrkkiä, mutta kuitenkin sopivan sekoituksen nuoruutta ja kokemusta, minkä uskoimme riittävän mestaruuden puolustamiseen. Suomen kevät näytti parastaan (13°C ja täysaurinkoista), kun Alexi Ruokamo avasi Rauman torilta startanneen kisan 9,4km:n mittaisella osuudella. Juuri hiihtokauden päättänyt Eemil Helander jatkoi vakuuttavasti viestiä 2-osuuden (7,9km) kärkivauhtia. Seuraavilla väliosuuksilla Lasse Eini (5,2km), Miika Takala (6,3km), Jussi Eskola (5,5km) ja Valtteri Konttinen (5,0km) pitivät JKU:n iskuetäisyydellä Turun Urheiluliittoon.
Viimeisestä vaihdosta pääsin lähtemään 30 sekuntia TuUl:n Matti Rauman perään 10,5km:n mittaiselle ankkuriosuudelle. Viimeiset viikot ovat olleet itselläni sen verran vahvaa treeniä, ehkä parempaa kuin kolmeen viimeiseen vuoteen, joten hyvin luottavaisin mielin sain lähteä ottamaan Raumaa kiinni.
Himoittu Karhu-mitali. Kuva: Kari Kallio.
Viimeinen osuus oli muuttunut jonkin verran siitä, mitä viimeksi olin sitä juossut huippuvuonna 2014: silloin osuuden pituus oli 9,2km, joka sujahti hirveässä myötätuulessa 2:58/km-keskivauhdilla. Nykyään pätkä on hieman hitaampi: pituutta on tullut 1,3km lisää eikä reitti kulje suoraan valtatien reunaa vaan alkaa hieman kauempaa vasta rakennetulta sivutieltä, jatkuen 2,5km:n jälkeen eritasoliittymästä tien ali toiselle puolelle ja kiiveten pienen lenkuran jälkeen lopulta uudelle kevyen liikenteen väylälle.
Alamäkivoittoinen alku tuli suoraan myötäiseen 2:55/km-vauhdilla vain polvea nostamalla. Hieman yllättäen jo 3km:iin tultaessa saavutin Rauman, jolle ei ilmeisesti osunut ihan paras kulku. Peli oli siis kärkitaiston osalta jo siinä vaiheessa pelattu. Loppumatkalla kiskoin mahdollisimman rennosti lisää eroa (+55 s) suunnatessani kohti Karhu-hallissa sijaitsevaa maalia. Vauhti hieman tasaantui sivutuulessa, mutta 3:04:n kokonaiskeskivauhti oli silti osuuden kärkivauhtia ja omiin odotuksiinkin nähden tyydyttävää tasoa.
Kausi jatkuu tästä viikon päästä mielenkiintoisella SM-puolikkaalla, joka juostaan Vantaan Tikkurilassa. Ainakin tämän viikonloppuinen juoksu nosti hyvin odotuksia sen suhteen ja tarjosi juuri sitä positiivisen kierteen jatkoa, jota tulin Karhusta hakemaankin.
Pieniä kevään merkkejä: Riika kylpee tammikuisessa ilta-auringossa.
Nyt kun vihoviimeinenkin tentti, farmakologia on kunnialla läpäisty, on ennätyspitkä 6-semma vihdoin päätöksessään. Näin ollen puolimatkan krouvi tätäkin lääkistä on siis taitettu! Periaatteessa 6/12 on toki etappi muiden joukossa, mutta on tavallaan huojentavaa, että jatkossa kaikki tästä eteenpäin on jo kotiinpäin. Samalla täytyy ihmetellä kuinka nopeasti kolme vuotta onkaan täällä Riiassa kulunut; helmikuu 2016 kun on vielä tuoreessa muistissa...
Farmakologiassa ehti vuoden aikana käymään läpi about tuhat lääkettä eri mekanismeineen ja indikaatioineen. Vaikka itse examiin tästä ei tullut kuin osa, riitti siihen paljon asiaa. Homma pysyi kuitenkin hyvin hallussa, kun asiat oli aikanaan hyvin opiskellut, ne palautuivat nyt helposti mieleen. Lisäksi valmistautumisaikaa loppukokeelle oli aikataulutettu ruhtinaalliset pari viikkoa. Näin ollen välikokokeiden kaltaista hetkittäistä paniikkia ja epätoivoa ei päässyt syntymään. Exam monivalintoineen oli rakenteeltaan ehkä hieman helpompi kuin välikokeet, joissa sekä avointen kysymysten että suullisen kuulusteluosuuden läpäiseminen oli aina pientä taistelua. Nyt edessä oli jonkun verran fokusta vaativa 2,5 tunnin sessio, joka sisälsi ensiksi 150 monivalintakysymystä ja tämän jälkeen vielä 15 lisäkysymystä 5 satunnaisesta lääkkeestä.
6-semman päätyttyä laakereille ei paljoa jouda jäädä lepäilemään, sillä uusi lukukausi alkaa heti ensi viikolla. Nautitaan kuitenkin muutama päivä vapaista ennen sukeltamista psykiatrian, sisätautien, infektiotautien, ortopedian ja synnytysten maailmaan!
Viime vuoden SM-maastomenestyksen johdosta oli jälleen mukava palata 4 vuoden tauon jälkeen kisaamaan seurajoukkueiden EM-maastoihin. Vaikka harva juoksija on huippukunnossa tammi-helmikuun vaihteessa, katkaisee reissu aina sopivasti pimeän talven selän: +15°C etelän lämmittävässä auringossa tuntuu kinosten keskeltä suorastaan luksukselta.
Matkustamista Portugaliin tuli hieman tavallistakin enemmän, sillä kävin ennen reissuun lähtöä Suomessa lihashuollossa ja tekemässä pari hyvää ratatreeniä hallissa (nämä tulivat tarpeeseen, sillä talvi on ollut varsin kylmä ja luminen Riiankin leveysasteilla). Näin ollen matkustin ensiksi perjantaina Jyväskylästä Riikaan ja lauantaina oli vuorossa lento Oslon kautta Faroon, ja sieltä iltamyöhällä kyyti Albufeiraan.
Tavoitteita mietittäessä oli tietysti hyvä peilata vuoden 2014 ECCC-kisaan (62:s, 32:22), joka juostiin täsmälleen samalla reitillä. Viimeksi alla oli onnistunut Etiopian korkeanpaikan leiri, ja itse kisan jälkeenhän kevät jatkui kohti ennätysten kautta. Nyt takana oli lähinnä kokeisiin lukua eikä siksi montaakaan vauhtitreeniä koko tammikuun aikana.
Joukkueena tavoitteita ei juuri ollut muuta kuin että jokainen taakse jäävä juoksija olisi plussaa. JKU:ssa on meneillään asteittainen sukupolvenvaihdos: tärkeintä oli saada uusille nuorille kokemusta yleisen sarjan eurooppalaisesta arvokisatasosta, mikä itsessään on jo jännä paikka ensikertalaiselle. Joukkueesta ainoastaan minä ja Miika konkareina olivat olleet mukana aiemmin; muista osa olisi mahtunut vielä jopa junnusarjaankin.
Kisakeskuksena Pista de atletismo das Açoteias on varmasti yksi kauneimmista, mitä olen koskaan nähnyt, mutta reittinä se ei kuitenkaan ole mikään suurin suosikkini: vajaan 2km:n kierroksesta ensimmäiset 500m on juostavaa nurmea, mutta koko loppumatka on reidellä väännettävää upottavaa hiekkaa sisältäen pari lyhyehköä mutta jyrkkää mäkeä männikössä ennen mutkittelevaa laskua stadionille. Lisäksi uutuutena täksi vuodeksi reitille oli kaadettu 6 tukkia kierrosta kohden, eli 5,5 kertaa kierrettäessä yhteensä 33 kpl.
Miika, Jonathan, Jaakko, Roope, Otto.
Juoksu tuntui periaatteessa koko matkan kohtalaisen hyvältä, lukuun ottamatta jyrkkiä upottavia mäkiä, joissa reidestä yksinkertaisesti loppui puhti ja keuhkoista hapenotto. Lisäksi tietysti heti alusta lähtien sai kovien harjoitusten puutteesta johtuen puskea rajoitinta vastaan, mutta raastohan kuuluu lajin luonteeseen. Siihen nähden 57. sija ajalla 32:28, 3,5 minuuttia kärkeen, meni ihan odotusten mukaan. Samoista sijoista ja flow'sta kuin v. 2015 parhaimmillaan (31:s) oli kuitenkin tällä valmistautumisella turha haaveilla. Loppuaika oli 6 sekuntia huonompi kuin 4 vuotta sitten, mutta jospa ne tukit hidastivat sen verran menoa...?
JKU:n muista juoksijoista Roope Koskinen oli 69:s, Jonathan Kilpelä 96:s ja joukkueen täydensi Miika Takala 100:nnella sijalla. Polvivaivasta kärsivä Miika pystyi onneksi taistelemaan maaliin asti, jotta saimme joukkuesijoituksen (18:s) tuloksiin Otto Kaarion jouduttua keskeyttämään. JKU:n naisten joukkue selviytyi tulikasteestaan kunnialla sijalle 13.
